Suomi on nyt saanut lapsistrategiansa.
Lapsen oikeuksien komitea on kiinnittänyt Suomen valtion huomiota kodin ulkopuolella asuvien lasten suureen määrään.
Sijaishuollon lapsia onkin tällä hetkellä jo pikkukaupungin väkiluvun verran.
Sijaishuollon miljardibisnes on luotu.
Suomen huostaanottokäytäntö edustaa pysyvää olotilaa eli Suomi toimii vastoin ihmisoikeussopimusten velvoitetta.
Strategia-asiantuntijoita on ollut paljon.
Lopputulos on nolo.
Kuinka voi olla mahdollista, että
- Suomi ei kirjaa yhdeksi tavoitteekseen muuttaa toimintatapansa noudattamaan perheen jälleenyhdistämisvelvoitetta?
- Suomi ei kirjaa yhdeksi tavoitteekseen palauttaa sijaishuoltoon siirretyt lapset mahdollisimman pikaisesti takaisin kotiinsa aina silloin, kun se on mahdollista?
- Suomi ei kirjaa yhdeksi tavoitteekseen lopettaa välittömästi sijaishuollossa oleviin lapsiin kohdistuva väkivalta?
Strategiaa lukiessa tulee väistämättä mieleen 25 vuoden takainen ajanjakso, jolloin ministeriössä tehtiin lapsipolitiikkaa.
Perheen Suojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Anu Suomela laati tuolloin yhä ajankohtaisen kannanoton lapsipoliittisen työryhmän linjauksiin.
”Kun hallinto tarkkailee itseään, nähdään ongelmien aiheuttajiksi hallintoalamaiset, vaikka ongelmana saattavat olla nimenomaan hallinnon interventiot kansalaisten elämään”.