Ettei vaan mikään muuttuisi lastensuojelussa

Olen vuosikymmenten aikana hoitanut melkoisen määrän lapsia koskevia juttuja. Tällä vuosituhannella on tapahtunut merkittävää käänne, kun liikemiehet ja pääomasijoittajat ovat voimallisesti tunkeutuneet myös hallinto-oikeuden salaisiin käsittelyihin.

Oikeudenkäyntiaineiston laatu on entisestäänkin heikentynyt ja muodostaa vakavan oikeusturvaongelman lapselle ja hänen perheelleen. Liikemiesten raportteja (nimetään jutuissa ”asiantuntijoiksi”, ”moniammattiset työryhmät”) kirjoitetaan siten, että ne takuuvarmasti turvaavat sijaishuollon liikevaihdon siihen saakka kunnes maksajatahoa voidaan rahastaa eli lapsen 18 ikävuoteen saakka. Sen jälkeen rahastus muuttaa muotoaan jälkihuolloksi.

Lapsibisnes pyörittää sosiaalityöntekijöitä, jotka toimivat aktiivisesti lapsimateriaalin toimittamiseksi kaiken kirjaville toimijoille ulottuen niin sanotuista tukitoimista lasten sijaishuoltoon. Lapsen asioista vastaavat sosiaalityöntekijät eivät useinkaan tunnista virkaansa kuuluvaa vastuuta ja mieluiten delegoivat työnsä ja vastuunsa toiselle kyseenalaistamatta sijaishuollon toimijoita. ”Ei minulla ole mitään syytä kyseenalaistaa laitoksen toimintaa”, ”Valvonta ei kuulu minulle, vaan esimiehelleni” ovat tyypillisiä vastauksia, kun virkamiestä vastuutetaan.

Tilanne on kriisiytynyt. Lastensuojelun tunkeutuminen perheeseen merkitsee yleensä mittavien ongelmien syntyä. Mikäli perheellä ei ole ennen lastensuojelua ongelmia, sille taatusti niitä syntyy tukitoimeksi nimetyillä interventioilla. Tällä hetkellä työajastani suuri osa kuluu siihen, että yritän korjata ja ratkoa lastensuojelun aiheuttamia ongelmia perheelle.

Sosiaali- ja terveysministeriön lainvalmistelu on heikkotasoista. Moneen kertaan paikattu lastensuojelulaki ja lastensuojelun kehittäminen ovat olleet kansalaisvalvonnan ja sosiaalityöntekijän vallan kasvattamista sen sijaan, että olisi huolehdittu lapsen oikeuksien toteutumisesta luomalla perheelle tehokkaat keinot puolustautua mielivallalta.

Sosiaali- ja terveysministeriö on omalla lainsäädännöllään ja omilla asiantuntijoillaan aiheuttanut nykyisen lastensuojelun alennustilan. Yllättävää on se, että ministeriö jatkaa samalla linjalla.
Tuoreessa raportissa on huomattavia puutteita ja näkökulma on vanhanaikainen (Aulikki Kananoja, Selvityshenkilön ehdotukset lastensuojelun toimintaedellytysten ja laadun parantamiseksi, STN 2019:4).

Raportti ei huomioi lainkaan seuraavia asioita.

Ongelman ydin on tälle hallinnonalalle syvälle pesiytyneestä mielivallan kulttuurista. Pitäisi siis löytää keinot poistaa tämä mielivalta.

Perheet kertovat, että he eivät uskalla nostaa esille havaitsemiaan epäkohtia. Lapsilla ei ole luottamusta heidän asioitaan hoitaviin aikuisiin. Perheet kertovat, että sosiaalityöntekijät uhkailevat kiireellisellä sijoituksella, huostaanotolla tai yhteydenpidon rajoittamisella tai poistamisella kokonaan tai lapsen siirtämisellä kauemmas kodistaan. Perheitä pakotetaan ottamaan vastaan sellaista tukea, josta he eivät hyödy. Perheiden (ei siis sosiaalityöntekijöiden) haastattelututkimuksilla saadaan selville, mitä nämä lain mukaan vapaaehtoiset pakkopalvelut oikein ovat. Onko niistä hyötyä vain sijaishuollon bisnesmiehille?
Sijaishuollon kaltoinkohteluselvitys (Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937-1983) osoittaa vakavia laiminlyöntejä lastensuojelutyössä. Laadun omavalvonta ei toimi, koska se mahdollistaa väärinkäytökset ja ihmisoikeusrikkomukset. Kyse ei siis ole mistään hallinnonalojen tiedonkulkuun tai salassapitoon liittyvästä asiasta, kuten julkisuudessa tämän hallinnon alan edustajat haluavat esittää asian.

Mielivaltainen lastensuojelutyö loukkaa niin lasten kuin vanhempien ja läheisten oikeuksia. Se on yhteiskunnalle kallis tapa hoitaa asioita, koska lasten laiminlyönnin seurauksena lapsia syrjäytyy, eivätkä he koskaan kykene normaaliin yhteiskunnan jäsenyyteen.

On välttämätöntä, että kaikkien sijaishuollossa olevien lasten tilanne selvitetään. Sijaishuollossa olevia lapsia oli 17 956 vuonna 2017 ja loput olivat avohuollon sijoituksessa. On oletettavaa, että avohuollon sijoituksessa olevat lapset eivät ole todellisuudessa vapaaehtoisuuteen perustuvassa sijaishuollossa, vaan sosiaalityöntekijöiden pakkotoimien kohteena.

Jokaisen lapsen kohdalla tulisi samalla selvittää perheen jälleenyhdistämisen mahdollisuus ja kohdentaa sijaishuoltoon menevä panos omalle perheelle. Näin toimien saataisiin toimivia malleja perheen jälleenyhdistämiseen.

Lapsen haastatteluun tulisi liittää vanhemman haastattelu aina silloin, kun se on mahdollista. Vieraannutetut lapset eivät välttämättä kykene enää tuottamaan oikeaa tietoa tilanteestaan, vaan vieraannutettu lapsi saattaa puolustaa vieraannuttajaansa (ns. Tukholma-syndrooma).

Jokaisen sijaishuollossa olevan lapsen kohdalla olisi hyvä selvittää hänelle määrätyt lääkkeet ja ne tahot, jotka ovat lääkkeitä määränneet ja onko lasta ylipäänsä tutkittu ennen lääkityksen määräämistä. Lasten ja nuorten psykiatrit toimivat yhteistyössä lastensuojelun kanssa ja lastensuojelujutussa on valitettavan usein lausuntoja, joita lääkärit kirjoittavat tutkimatta (tai jopa tapaamatta) potilasta perusteellisesti.
Koska laitoksissa asuvat lapset näyttävät elävän täysin epänormaalia nuoren ihmisen elämää uhkailujen ja kontrollin alla, tulisi selvittää myös ulkoilumahdollisuuksiin, harrastuksiin ja ystävyyssuhteisiin liittyvät asiat. Nuoret ovat kertoneet myös tilanteista, joissa laitoksen henkilökunta sulkee silmänsä päihteiden käytöltä.

Jokaisen sijoitetun lapsen kohdalla tulisi selvittää, kuinka hän on saanut pitää yhteyttä vanhempiinsa ja muihin sukulaisiin. Jokaisen lapsen kohdalla tulisi selvittää sijaishuoltopaikkojen määrä ja ihmissuhteet, jotka ovat katkenneet sijaishuollossa.

Virkavastuulla toimivat henkilöt tulee saattaa vastuuseen laiminlyönneistään. Sijaishuollossa olevien lasten ja heidän vanhempiensa haastattelututkimus palvelee siis samalla lastensuojelun laadun kehittämistä.

Tällä tavalla toimien saadaan selville ne yksiköt ja ne lapset, joiden kohdalla tarvitaan korjaavia toimia.

Näin voidaan arvioida virkavastuut myös rikosoikeudelliselta kannalta sekä lakkauttaa vahinkoa aiheuttavat yksiköt. Lastensuojelutyö näyttää liian usein syrjäyttävän lapsen ja aiheuttavan sen lisäksi koko lapsen lähisuvulle kärsimystä ja elämänlaadun heikkenemistä. Kuinka monta lastensuojelun nykymuotoista yksikköä jää jäljelle?

Väkivaltainen lastensuojelu

On hyvä, että lastensuojelulaitoksiin tehdään yllätystarkastuksia ja nuoret saavat itse kertoa sijaishuoltopaikan toiminnasta (Helsingin Sanomat 31.8.). Lastensuojelun rakenteissa piilevä väkivalta on ollut pitkään tiedossa. Suomen valtio pyysi syksyllä 2016 anteeksi sijaishuollossa kaltoin kohdelluilta.

Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tulisi valvoa lapsen etua. Käytännössä tämä ani harvoin toteutuu. Kun sijoitetun lapsen vanhemmat tai lapsi itse kertoo huonosta hoidosta ja väkivaltaisesta sijaishuollosta, sosiaalityöntekijä tavallisesti tekee yhteydenpidon rajoituspäätöksen ja estää lapsen kotilomat. Sen lisäksi vanhemmat leimataan hankaliksi ja yhteistyökyvyttömiksi. Epäkohdista valittava nuori saattaa joutua ”erityiseen huolenpitoon” (=eristys yhteiskunnasta hoidon nimissä) ja saada psyykelääkityksen.

Minkäänlainen puuttuminen lapsen perhe-elämään ei pitäisi olla mahdollista, ellei sijaishuolto tuo tullessaan parannusta siihen elämään, joka lapsella oli kotona asuessa. Nyt näyttää siltä, että lastensuojelu pikemminkin keskittyy syrjäyttämään lapsia kuin suojelemaan heitä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Lastensuojelun naivi luottamus sijaishuollon paremmuuteen suojelee lähinnä lapsibisnestä. Tällä periaatteella toimiva lastensuojelu on saanut siirretyksi jo noin 18 000 lasta pois kodistaan.

Syrjäytymisen riski

Helsingin Sanomat kirjoittaa 30.7.2018 otsikolla ”Syrjäytymisen riski on ilmeinen” sijoitettujen lasten koulunkäynnistä ja opinnoista tehdystä tutkimuksesta. Peräti 66 prosenttia teini-ikäisenä sijoitetuista jää ilman toisen asteen tutkintoa kertoo tuore tutkimus (jutussa ei mainita, mistä tutkimuksesta on kyse). Toimittaja ei lähde pohtimaan, miksi ylipäänsä maassamme on liki 18 000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle.

HS uutinen ei tuo mitään uutta tietoa niille, jotka joutuvat lastensuojelun puuhia seuraamaan. Jo pitkään on ollut tiedossa, että huostaanotto ja sijaishuolto muodostavat huomattavan riskin lapsen syrjäytymiselle. Vastuuntuntoiset vanhemmat luonnollisesti vastustavat lastensuojelun pakkotoimia, kun liian usein niillä saadaan aikaan aikamoinen kaaos perheelle ja suistetaan lapsen elämä raiteiltaan. Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE) ei näy lastensuojelussa muuttuneina työtapoina.

Tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle siirretyistä ja siellä nuoruutensa viettäneistä valtaosa syrjäytyy, jää työvoiman ulkopuolelle, ei suorita koulua ja joutuu päihde- tai rikoskierteeseen. Sijoitetuista lapsista vain vajaa puolet oli suorittanut perusasteen jälkeisen tutkinnon. Kelan tutkimuksen mukaan teineinä kodistaan siirretyistä pojista yli kolme neljäsosaa on vielä nuorina aikuisinakin vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta.

Suuri osa huostaanotoista tehdään koulunkäyntipulmien takia, joten on suorastaan järjenvastaista, että sijaishuollossa ei kyetä tukemaan lasta opinnoissa. Sijoituksen jälkeen oppivelvollisuuden laiminlyönti ja sijaishuollon valvonnan puutteet selitetään erilaisin fraasein, esimerkiksi sillä, että lapsi ei ole koulukuntoinen (kun sijaishuoltopaikan ohjaajat eivät saa lasta kouluun). Kunta on valmis maksamaan sijaishuoltopaikalle tästä ”hoidosta” huomattavia summia kuukaudessa.

Tiedustelin erään kunnan lastensuojelusta, miksi sijoitetut lapset eivät saa käydä koulua ja joutuvat tekemään omin päin tehtäviä lastenkodissa keittiön pöydän ääressä. Mikäli tehtäviä ei osaa tehdä, voi rangaistuksena olla se, ettei pääse kotilomille. Lapsen ja nuoren koulumotivaatio saattaa kadota kokonaan tällaisessa ”koulussa”.

Kysyin, kuka vastaa lasten perusopetuksesta. Sain vastaukseksi, että erään koulun erityisopettaja vastaa opetuksesta (siis muodollisesti). Lapset kertovat, etteivät he ole opettajaa nähneetkään ja on vaikeaa opiskella esimerkiksi kieliä tai matematiikkaa ilman opettajaa.

Välinpitämättömyys sijaishuollossa olevan lapsen kouluasioista on takuuvarma syrjäyttämisen keino.

Lastensuojelubisnes on ala, josta valvonta puuttuu. Kunta on varma maksaja ja asiakkaat heikkoja. Lapsibisneksen unelma-asiakas on kunta, joka luottaa sokeasti sijaishuollon toimijoihin edellyttämättä vastinetta maksamilleen sijaishuollon kustannuksille.

Sijaishuollon kustannukset saattavat olla yhden lapsen kohdalla yli 100 000 euroa vuodessa. Mistä syystä siis kunnat suostuvat maksamaan lapsen syrjäyttämisestä?

Lastensuojelujärjestöjen päättävissä elimissä on poliitikkoja, kaupunkien virkamiehiä ja sosiaalityöntekijöitä. Lastensuojelun miljardipotin jakajat pitäisi selvittää niin kuntatasolla kuin koko maan laajuisesti. Ainoastaan tällä tavoin tulisi näkyväksi, miksi Suomi syrjäyttää lapsiaan ja näiden perheitä.

Siinäpä olisi HS:n toimittajalle jutun aihetta.

Lastensuojelun kriisi jatkuu

Lastensuojelun kriisi vaan jatkuu vuosikymmenestä toiseen. Aihe on median kestosuosikki. Lasten suojelusta näyttää tulleen ammattiyhdistysasia. Sosiaalityöntekijöiden täystyöllisyys edellyttää sitä, että lastensuojelun asiakkuuteen saadaan koko ajan lisää lapsia.

Sosiaali- ja terveysministeriön johdolla maahamme vahvistettiin vuonna 2007 uuden lastensuojelulain myötä järjestelmä, jonka vakuutettiin puuttuvan varhain perheiden ongelmiin ja jonka kerrottiin tuovan hyvinvointia perheille. Toisin kävi. Lasten huostaanotot ja lastensuojeluilmoitukset lisääntyivät.Luotu järjestelmä haalii lastensuojelun piiriin perheitä, joiden tarpeet eivät yleensä liity mitenkään lastensuojeluun. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin 121 371 vuonna 2016. Yli 17 000 lasta on siirretty pois kodeistaan.

Lastensuojelun ideologiat monenlaisine tutkimushankkeineen ylläpitävät ajatusmallia, että suomalaiset vanhemmat eivät enää osaa huolehtia lapsistaan. Uusimpana uutisena saamme lukea, että äidit eivät osaa enää edes imettää vauvojaan oikein. 

Lastensuojelijat näyttävät puuhastelevan mieluummin sellaisten perheiden kanssa, joilla ei ole päihde- tai väkivaltaongelmia. Samalla ne perheet, joissa on vakavia ongelmia, jätetään auttamatta. Miksi ylipäänsä tavallisia perheitä pitää hakea ilmiantojen kautta sosiaalipalvelujen piiriin?

Lastensuojelun ilmianto- ja valvontajärjestelmä on lisännyt perheiden pahoinvointia. Lastensuojelu pelottaa syystäkin, koska se on täysin sattumanvaraista. Perhe ei voi koskaan tietää, tunteeko lastensuojelun työntekijä häntä velvoittavat lainsäännökset, haluaako hän niitä noudattaa vai onko vastassa kontrolloimattoman vallankäytön huumassa työtä tekevä yksilö.

Varhainen puuttuminen on markkinoitu tehokkaasti kuntiin. Peruskoulun opettajat valjastettiin ilmiantojärjestelmään ja he lähtivät useissa kouluissa kiitettävästi mukaan. Lastensuojeluilmoituksista on tullut näppärä keino päästä eroon tuen tarvetta vaativasta oppilaasta ja hänen vanhemmistaan. Tässä työmallissa ei ole tarvetta kehittää omia pedagogisia taitoja. 

Näyttää selvältä, että lastensuojelun omat asiantuntijat eivät kykene ratkaisemaan itse aiheuttamaansa kriisiä. Lastensuojelusta ja sijaishuollosta on muodostunut hallitsematon lapsibisnes, johon kytkeytyvät tahot esiintyvät asiantuntijoina. Sosiaalityöntekijän määrän ja vallan kasvattaminen eivät ole ratkaisu kriisiin. Tästä esimerkkinä 8 -vuotiaan Vilja Eerikan tapaus. Lapsella oli lähipiirissään useita sosiaalityöntekijöitä, mutta siitä huolimatta hän menehtyi. 

Ratkaisu lastensuojelutyön kriisiin löytyy täysin toisenlaisin keinoin. Nykyinen järjestelmä ei tunnista lasten asioiden perus- ja ihmisoikeusluonnetta eikä anna riittävän tehokkaasti suojaa lapselle ja perheelle. Lastensuojelun työkulttuuriin pesiytynyt ylimielinen suhtautuminen lakeja kohtaan saadaan kitketyksi ainoastaan lakimuutoksilla. Perheet ovat odottaneet lakimuutoksia ja tehokkaita suojakeinoja mielivaltaa vastaan jo vuosikymmenten ajan. Suomalaiset lapsiperheet voisivat paljon paremmin, mikäli niihin kohdistuvat lastensuojelun pakkoauttaminen ja kyttääminen lopetettaisiin.