Leeni Ikonen, varatuomari

Tutkivan journalismin yhdistys jakoi Lumilapio-palkinnon Helsingin Sanomien kahdelle toimittajalle huumepoliisin työtä käsittelevästä juttusarjasta. Jutussa on paljastettu mm. poliisin poikkeukselliset käytännöt tietolähdetoiminnassaan. Palkinnon perustelujen mukaan poliisin toiminnan lainmukaisuuden tutkiminen on yhteiskunnallisesti merkittävä aihe. Jutuissa on paneuduttu toimittajan perustyökaluun: kunnon lähdeverkostoon. 

Human Rights Defenders – ihmisoikeuksia puolustavat kansalaiset ovat jakaneet Talikko-palkinnon toimittaja-kirjailija Maria Syvälälle tämän ansiokkaasta paneutumisesta lastensuojelun perus- ja ihmisoikeusongelmiin. Eduskunnan oikeusasiamies on nimennyt 10 keskeistä perus- ja ihmisoikeusongelmaa ja lastensuojelun laatuongelmat ovat yksi näistä. Perus- ja ihmisoikeuksia ei oteta vakavasti.

Kirjailija-toimittaja Maria Syvälä on kahden vuoden ajan tutkinut Suomen lastensuojelun tilaa ja käytäntöjä. Syvälä on työskennellyt aiheen parissa pitkäjännitteisesti ja johdonmukaisesti. Vuosien 2012 ja 2013 aikana hän on useissa artikkeleissa (mm. Suomen Kuvalehti, Taloussanomat, Aamulehti, Kuntalehti) käsitellyt lastensuojelutyössä tapahtuneita virheitä, ylilyöntejä ja vääriä hallintotapoja. Hän on julkaissut syksyllä 2013 journalistisen tietokirjan Hukassa huostassa – kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä (RADIUM-Kirjat 2013).  

Teokseen on haastateltu kymmeniä lastensuojelussa asioineita, näiden lähipiiriä ja usein myös tilannetta seuranneita ja tapauksen tuntevia asiantuntijoita mm. hoitoalan- tai sosiaalialan ammattilaisia. Tarinat perustuvat asiakirjalähteisiin, usein salassa pidettäviin, joita Syvälä on käyttänyt perheiden luvalla. Näissä asiakirjoissa on mainittu viranomaiskanta mitään pois jättämättä. 

Talikkoa käytetään sellaisten aineiden käsittelyyn, johon lapio ei työkaluna sovellu. Kerran vuodessa jaettavalla Talikko-palkinnolla halutaan korostaa ja arvostaa yhteiskunnallisesti merkittävän asian edistämistä ja työn raskautta.

Tässä tapauksessa keskeinen osa journalistisen työn raskautta on ollut Suomen valtamedian, etenkin Helsingin Sanomien, puolueellinen ja epäobjektiivinen asenne lastensuojelu-uutisoinnissa. Monet toimittajat ovat kertoneet, miten vaikeaa on ollut saada epäkohtia julkaistuksi. Kansalaisten elämäntarinoihin ei toimituksissa aina uskota, vaikka kertojat luovuttaisivat asiakirjansa toimittajalle lähteeksi. Suomessa lastensuojeluaiheisiin juttuihin on kohdistettu jopa ennakkosensuuria, sensuuria ja hyllytystoimia.

Maria Syvälän lähdekriittinen työtapa olisi mallinnettavissa suomalaiseen lastensuojelutyöhön, jonka laatuongelmat syntyvät usein puutteellisesta tosiseikkojen selvittämisestä, asioiden vääristelystä, objektiivisuuden puutteesta ja lähdekritiikittömästä ajattelusta.

Pyysin 23.1.2014 Oulun kaupungille lähettämässäni sähköpostissa tietoa muutamien oululaisten lastensuojelutyötä tekevien virkamiesten koulutuksesta. Sain 13 päivää myöhemmin vastauksen, että ”työntekijöillä on sosiaalityöntekijän pätevyys, johon kelpoisuusvaatimuksena on ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu pääaineopinnot tai pääainetta vastaavat yliopistolliset opinnot sosiaalityössä”.

Koska vastaus ei sisältänyt tietoa kysymieni virkamiesten koulutuksesta, lähetin 6.2.2014 uuden tiedustelun. Pyysin tietoa myös muutamasta muusta virkamiehestä. Sain 13.2.2014 vastauksen kaupungin palveluesimieheltä. Vastauksen saamiseen kului siis kokonaisuudessaankolme viikkoa. Kaikilla kysymilläni virkamiehillä oli muodollinen pätevyys virkaansa.

Sanomalehti Kaleva kertoo 9.2.2014, että oululaisia lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä on 46. Heistä kuudella ei ole virkaan vaadittavaa muodollista pätevyyttä. Tämä tarkoittaa, että noin 13 % on epäpäteviä. Esimerkiksi Etelä-Suomen aluehallintoviraston alueella toimivien lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijöistä ainoastaan 58 prosenttia täyttää kelpoisuusehdot eli siis peräti 42 prosenttia oli epäpäteviä. Tilanne koulutuksen suhteen näyttää siis todella hyvältä Oulussa.

Lastensuojelun työntekijän osaaminen perustuu koulutuksen tuomaan tietoon, käytännön työssä karttuneisiin taitoihin, sosiaalityön eettisiin perusteisiin sekä kykyyn tunnistaa viran mukanaan tuoma vastuu. Työ edellyttää lakien ja säädösten hyvää tuntemusta ja kykyä soveltaa näitä käytännön työhön. Lapsen asioista vastaava työntekijä huolehtii siitä, että lapsen etu tulee huomioiduksi lastensuojelutyön kaikissa vaiheissa.

Lastensuojelun työntekijä käyttää virassaan merkittävää julkista valtaa, koska hän voi lakiin perustuvan toimivaltansa perusteella yksipuolisesti päättää kansalaisen edusta, oikeudesta tai velvollisuudesta tai puuttua toisen etuun tai oikeuteen. Tällainen toimenpide on esimerkiksi lapsen siirtäminen pois kodistaan kiireellisen sijoituspäätöksen tekemisellä tai lapsen ja vanhemman sekä muiden läheisten välisen yhteydenpidon rajoittaminen.

Oikeusturvanäkökohdat siis korostuvat lastensuojelun työntekijän työn koskettaessa usein ihmisten perusoikeuksia. Perus- ja ihmisoikeusherkällä alueella tehtävän työn laadunvarmistus tulisi olla tehokasta tahattomien virheiden ja mielivallan sulkemiseksi pois.

Työntekijän virkavastuun tunnistaminen ja työn sisällöllisten laatuvaatimusten täyttäminen on tärkeää, koska toimenpiteillä on yleensä ihmiselämän mittaiset vaikutukset. Virkavastuu tarkoittaa lakien noudattamista. Heikkolaatuinen työ voi aiheuttaa vaurion lapselle ja suistaa niin lapsen kuin hänen läheisensä elämän raiteiltaan aiheuttaen yhteiskunnalle merkittäviä kustannuksia.

Työntekijän henkilökohtaiset ominaisuudet korostuvat työssä, jossa toimitaan perheiden parissa. Riittävä elämänkokemus, hyvä psyykkinen terveys ja tasapaino, ihmisyyteen kuuluvien perusarvojen ymmärrys ja sisäistäminen ovat ehdottomia edellytyksiä toiminnalle. Kuten sosiaalialan ammattieettiset ohjeet kirjaavat, jokainen ihminen on itsessään arvokas ja oikeutettu moraalisesti arvokkaaseen kohteluun. Sosiaalialan ammattilainen kunnioittaa ihmisarvon loukkaamattomuutta ja edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Koska kyse on sosiaalihuollon palveluista, työntekijän tulisi soveltua myös asiakaspalvelutyöhön voidakseen täyttää sosiaalihuollon asiakaslain velvoitteet asiakkaan huomioimisesta ja hyvän palvelun tuottamisesta. Muodollinen pätevyys ei siis takaa sitä, että työ olisi laadukasta. Asiakasnäkökulman tulisi olla työtä määrittävä, ei virkamiehen vallanhalu tai halu kontrolloida perhettä.

Kerron syyn siihen, miksi oululaisten virkamiesten koulutusasia kiinnosti minua. Palasin tammikuun alussa matkaltani, joka suuntautui erääseen Afrikan köyhimpiin kuuluvista maista. Sain matkani aikana tutustua myös lasten ja perheiden auttamistyöhön.

Afrikkalainen lähimmäisen auttaminen perustuu sille tosiasialle, että lapsen oman perheen ja läheisten tulee saada suojelua. Äidin ja isän kannustava ja myönteinen ohjaus ja tuki tuo hyvinvointia myös lapselle. Auttaminen on sitä, että kuunnellaan avun tarvitsijaa. Auttaminen luonnistuu ilman korkeakoulututkintoa.

Köyhän maan ymmärrys ihmisen auttamisesta käy yhteen ihmisoikeuksien kanssa: Perhe on yhteiskunnan perusryhmä ja sen kaikkien jäsenten ja erityisesti lasten hyvinvoinnin ja kasvun luonnollinen ympäristö. Lapsella on oikeus säilyttää sukulaissuhteensa. Perheellä on oikeus saada tarvittavaa suojelua ja apua niin, että se pystyy hoitamaan velvollisuutensa yhteiskunnassa. Perhe-elämä kuuluu sekä lapsille että vanhemmille. Lapselle tulee taata hänen hyvinvoinnilleen välttämätön suojelu ja huolenpito ottaen huomioon myös vanhempien oikeudet ja velvollisuudet.

Näkökulma suomalaiseen lastensuojeluun kirkastui entisestään matkani aikana. Ilmiselväksi tuli, että suomalaisen lastensuojelun paisutetussa mallissa auttamisen ydin on valitettavan usein hävinnyt ja tilalle noussut yksittäisten virkamiesten sattumanvaraisesti toimiva vallankäyttö. Sillä taas ei ole mitään tekemistä auttamisen kanssa. Se mahdollistaa huonoimmillaan sen, että lastensuojelutyötä tehdään sellaisten perheiden parissa, joiden tarpeet liittyvät täysin muuhun kuin lastensuojelun tarpeeseen. Perheet pakotetaan ottamaan vastaan sellaista apua, jota ne eivät halua eivätkä tarvitse. Sosiaalialan työntekijöiden ylitsepursuava määrä on mahdollistanut kehitellä kirjavan joukon arvioinnin ja arvostelun työvälineitä, joilla ei suinkaan ole ollut ihmisten hyvinvointia tukevaa vaikutusta. Tilanne mahdollistaa myös sen, että suojelua tarvitseva lapsi jää sitä vaille. Työstä puuttuu siis laadunvalvonta.

Sosiaalityön kansainvälinen järjestö IFSW määrittelee sosiaalityön seuraavasti:

”Sosiaalityön tavoitteena on lisätä hyvinvointia edistämällä yhteiskunnallista muutosta sekä ihmissuhdeongelmien ratkaisua, elämänhallintaa ja itsenäistymistä. Sosiaalityön kohteena ovat vuorovaikutustilanteet ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä. Välineenä sosiaalityö käyttää sosiaali- ja käyttäytymisteoreettista sekä yhteiskunnan järjestelmiä koskevaa tietoa. Sosiaalityön perustana ovat ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteet (IFSW 2000).”

Afrikan matkalta palattuani STT-toimittajan haastattelupyyntö oli odottamassa. Oululaisen Kn perheen elämästä oli julkaistu videotallenne, johon minulta pyydettiin kommenttia. Poliisit ja sosiaalityöntekijät olivat hakemassa vastaanhangoittelevia lapsia kodistaan vanhempien ja kotona asuvien lasten katsellessa tätä murhenäytelmää.Totesin toimittajalle, että lasten asioissa tulee toimia hienovaraisesti.Totesin, ettei ihmisoikeusaktivistien tarvitse mennä maan rajojen ulkopuolelle. Suomessa riittää vakavia ihmisoikeusongelmia ja niitä on erityisesti lastensuojeluasioissa.

Kn perheeseen jalkautuu myöhemmin havaintoja tekemään tutkiva journalisti Maria Syvälä. Käy ilmi, että tästä monilapsisesta perheestä on otettu huostaan muutama lapsi. Käy ilmi, että kodissa leivotaan, paistetaan, laitetaan ruokaa, pyykätään, hoidetaan lapsia ja ”vaarallisen” kodin arvioidaan kykenevän huolehtimaan kotona asuvasta lapsikatraasta. Huostaanotetut lapset karkailevat ”vaaralliseen” kotiinsa eikä lasten ääni tunnu kuuluvan, vaikka Suomi on sitoutunut noudattamaan lapsen oikeuksien yleissopimusta. Se velvoittaa lapsen näkökulman huomioimiseen. Mitä ihmettä siis Oulussa on tekeillä?

Tunnen oululaisen lastensuojelutyön entuudestaan. Tällä hallinnonalalla tuntuu maassamme olevan valitettavan usein huomattavia vaikeuksia noudattaa hyvän hallinnon periaatteita, lakeja ja ihmisoikeusvelvoitteita. Siis sanalla sanoen paikka paikoin virkamiehet elävät kuin pellossa. Sosiaalitoimiston seinille liimattu työkulttuuri omine piintymineen ohittaa kaiken muun ja virkamiehet kertovat siitä huolimatta toimivansa ”lapsen edun nimissä”.

Kyse on siis samantapaisesta asiasta, josta sisäministeri Päivi Räsänen on huolissaan koskien Helsingin huumepoliisin työtapoja. Ministeri Räsänen teki asiasta tutkintapyynnön valtakunnansyyttäjänvirastolle. Säännösten mukaan tietolähteiden käyttö pitäisi kirjata ja säännölliset tietolähteet rekisteröidä. Helsingin Sanomat uutisoi asiaa marraskuussa. ”Huumepoliisi pelaa omilla säännöillään”. Kyseinen lehti jatkaa 27.2.2014: ”Räsänen on tyytyväinen, että Helsingin poliisin toimintatavat selvitetään nyt perusteellisesti”. Räsänen itse totesi toimittajalle: ”Meillä kuitenkin on selkeä lainsäädäntö – laki, asetus ja Poliisihallinnon ohjeistus – tietolähteiden käytöstä….”. Ministeri on huolissaan virkatoiminnan laadusta.

Kanteluviranomaiset joutuvat jatkuvasti puuttumaan lastensuojelun piintymiin kansalaisten pyytäessä hädissään ja epätoivoisena apua. Lastensuojelun virkamiesten kanssa tekemisiin joutuvien ihmisten kokemus siitä, että viranomainen huolimattomuuttaan, tahattomasti tai jopa täysin tietoisesti värittäen vääristelee asioita, on yllättävä ja täysin muusta hallintotoiminnasta poikkeava. Tämä aiheuttaa suurimmat jännitteet perheiden ja lastensuojelun työntekijöiden välillä. Kansalaisella on oikeus odottaa viranomaisen toiminnan perustuvan ainoastaan ja vain totuuden selvittämiseen lapsen ja perheen tilanteesta – siis odottaa asianmukaista, lakeja noudattavaa virkatoimintaa. Kansalaisella on oikeus odottaa myös toimivia peruspalveluja eikä niiden puuttuminen saa johtaa siihen, että lapsi otetaan pois vanhemmiltaan.

Kansalaisten tyytymättömyys lastensuojelun toimiin nostattaa aika ajoin myrskyksi nousevan julkisen keskustelun. Se päätyy yleensä siihen, että viranomaiset ilmoittavat noudattavansalakeja eivätkä voi puhua yksittäistapauksista. Epäkohtien esille tuojia kohtaan esitetään vahvaa kritiikkiä kyseenalaistaen näiden motiivit. Lastensuojelun toimia arvioivia kutsutaan kriitikoiksi, jotka haluavat sivuuttaa lapsinäkökohdan ja korostavat aikuisten oikeuksia. Perheet, jotka uskaltavat arvostella virkamiesten toimintatapoja, arvioidaan yhteistyökyvyttömiksi. Lisärangaistuksena sananvapauden käyttämisestä lasten ja vanhempien välistä yhteydenpitoa saatetaan rajoittaa tai peräti katkaista kokonaan.

Oikeusvaltion peruspiirteisiin kuuluu huolehtia kansalaisen oikeusturvasta. Sisäministeri Päivi Räsänen ei ole ottanut kantaa lastensuojelun vakaviin laatuongelmiin japerheiden oikeusturvaongelmien puuttumiseen, vaikka tasapuolisuuden vuoksi näin olettaisi. Myöskään Helsingin Sanomat ei ole uutisoinut tätä vakavaa perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvää asiaa. Kn perheen tapaus ei ole saanut palstatilaa lehdessä, sen sijaan lehti uutisoi 13.2.2014 nuoresta miehestä, “jolla kävi tuuri, kun sijaisperhe löytyi”. Nuori mies oli onnellinen, kun hänen huostaanottonsa kesti 11 vuotta. Lehtijutussa paneuduttiin ihmettelemään, miksei lapsia sijoiteta riittävän usein sijaisperheisiin.

Ministeri Päivi Räsänen on oikeusturvaongelmien esille nostamisen ja poistamisen sijaan ilmoittanut aikovansa vauhdittaa lakiuudistuksia, jotka parantaisivat tiedon kulkua. Hän kertoo, että “salassapitosäännökset estävät pahimmillaan ihmisten auttamista”. Helsingin Sanomat uutisoi asiaa näyttävästi 15.2.2014 “Salassapito estää auttamisen”.

Kansalaisille on luonnollisesti päivänselvää, ettei lastensuojelutyön virkamiesten työn laatu paranee sillä, että ihmisten tietoja levitellään vielä laajemmin. Sehän tarkoittaa sitä, että viranomaiskontrolli kiristyy entisestään ja avuntarvitsijat pakenevat auttajiaan. Lastensuojelun syvenevät ongelmathan alkoivat siinä vaiheessa, kun salassapitosäännöksiä alettiin murtaa varhaisen puuttumisen nimissä, luotiin mielikuva auttavasta lastensuojelusta ja vahvistettiin virkamiehen valtaa. Voi oikeutetusti sanoa, että lastensuojelu on itse omilla lääkkeillään saanut aikaan kriisinsä. Nyt olisi syytä ottaa käyttöön toisenlaiset lääkkeet.

Salassapito ja yksityisyydensuoja on tarkoitettu heikomman osapuolen suojaksi, ei estämään epäkohtien korjaamista. Olisi erotettava, milloin salassapitoon, yksityisyydensuojaan tai viranomaisten välisen tiedonkulun ongelmiin vedotaan vain siksi, että huomio ohjautuisi epäkohdista pois. Epäkohdista puhumisen vaikutus on epäkohtien väheneminen ja luotettavuuden korjaantuminen.

Se, että suuri päivälehti menee mukaan tähän hahmotushäiriöön ja kirjoittaa toistuvasti ja miltei propagandaluontoisesti sijaisvanhemmuutta markkinoivia kirjoituksia, jää epäselväksi. Olettaisi, että ajan tasalla oleva vaikutusvaltainen lehti nostaisi otsikoihin lastensuojelun laatuongelmat ja niiden taustalla olevat palvelujärjestelmien puutteet. YK:n lapsen oikeuksien komitean raporttien lukeminen helpottaisi asioiden hahmottamista. Niissä todetaan selkeästi maamme kuntien erilaiset palvelutarjonnat, kiinnitetään huomiota kansalaisten eriarvoiseen asemaan sekä kodin ulkopuolella asuvien lasten suureen määrään. Olettaisi, että otsikoihin nousisi ennen kaikkea ja toistuvasti se, että liki 18 000 lasta on siirretty pois kodistaan.

Suomalaiset ovat perinteisesti kasvattaneet itse jälkikasvunsa. Siihen ei ole tarvittu massiivista liiketoiminnaksi kehkeytynyttä sijaishuoltoa eikä edelleenkään tarvita. ”Pihtiputaan muori” ei tarvinnut moniammatillisia tiimejä, saati sitten vuorovaikutuksen arviointia. Neuvolasta sai hyvää tietoa ja rokotukset, joihin muori oli tyytyväinen. ”Pihtiputaalainen opettaja” arvosti omaa ammattitaitoaan ja piti oppilaat ruodussa ilman sosiaalityöntekijää.

Lastensuojelun tunkeutuminen joka tontille näkyy tuoneen tullessaan huomattavan määrän lasten siirtoja kodin ulkopuolelle. Lastensuojelun muuttuminen monimutkaiseksi tieteeksi (kvasitieteeksi) on tuonut myös pahaa oloa kansalaisille. Irvikuvamaisesti viranomaiset ovat antaneet työlleen erilaisia nimikkeiltä (”hyvinvointipalvelut”, ”perhepalvelut”), jotka ovat käytännössä suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä perheet kokevat saavansa viranomaisilta. On vaikea kuvitella, että Kn perhe kokisi saavansa Oulun hyvinvointipalvelut-yksiköltä hyvää palvelua ja hyvinvointia.

Maassamme on yksittäisiä kuntia, joista löytyy tuoreita näkökulmia, on varaa antaa periksi ja arvioida asioita toisin. Ammatillisuutta on myöntää myös virheet. Sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet toteavat sosiaalityöstä seuraavaa:

”Asiakkaan ihmisarvon ja yksilöllisyyden ehdoton kunnioittaminen on ainoa mahdollinen perusta eettisesti ja moraalisesti kestävälle toiminnalle. Ammatillisuutta on olla mahdollisimman avoin ja rehellinen ja kyetä tunnustamaan myös omat rajansa, tietämättömyytensä ja tuen tarpeensa.”

Kustavin kunnassa todetaan:

”Pureudumme siihen, mitä perhe oikeasti tarvitsee ja miten koko perhettä autetaan. Työ tehdään perheen kanssa yhteistyössä.”

”Yhden huostaanoton hinnalla, noin 100 000 euroa vuodessa, pystytään nyt auttamaan yhdeksää lasta ja heidän perheitään, yhteensä noin 45 ihmistä. Säästö on noin miljoona euroa vuodessa.”

”Sosiaalityöntekijän roolina on selvittää, mitä tarvitaan, ja olla sitten avun ja tuen koordinaattori.”

”Lastensuojelujärjestelmän puutteiden myöntämisessä on uuden toimintakulttuurin alku.”

Oulussa kodin ulkopuolella joutuu asumaan 795 lasta, joista huostaanotettuina 419 lasta.

Oulu pyrkii maailmankartalle omalla omituisella mallillaan.

Oulun mallissa pitäydytään siinä, mitä on joskus päätetty.

Oulun mallissa ei anneta periksi.

Laadukas lastensuojelu on täysin mahdollista – vain näkökulmaa muuttamalla. Myös Oulussa.

Oulun pääkirjastossa järjestetään perjantaina 28.3.2014 klo 17.00-19.00 tilaisuus, jossa tietokirjailijat Maria Syvälä ja Leeni Ikonen kertovat kirjoistaan ja haastavat kuulijoitaan lastensuojelun laatua parantamaan.

Maria Syvälä: Hukassa huostassa – kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä (RADIUM-kirjat 2013)

Leeni Ikonen: Salassa pidettävä -suojeleeko laki lasta vai lastensuojelijaa? (RADIUM- kirjat 2013)

Tervetuloa Ouluun.  

Vanhemmille lienee selviö, ettei lasta saa pitää jatkuvasti lukittujen ovien takana. Sellainen toiminta johtaisi lapsen pois ottamiseen vanhemmiltaan ja sijoittamiseen pois kodistaan. Lastensuojelun alennustilaa ja lastensuojelun vakavia laatuongelmia ilmentää, että Valvira on joutunut ohjeistamaan lastensuojelun ammattilaisia. Valviran joulukuussa antaman ohjeen mukaan ”Lapsia ei saa pitää lastensuojeluyksikössä jatkuvasti lukittujen ovien takana”.

Valviran ohjeen syntymiseen on ollut vaikuttamassa aktiivinen tuusulalainen valtuutettu Mirka Kovalainen, joka teki kantelun Tuusulan perhetukikeskuksen käytännöistä (K-U 17.1.). Ilmeni, että lainvastainen lukituskäytäntö on yleinen Suomessa. Tuusulan virkamiesten lukitusta puolustavista lausunnoista ”Karkuunhan sieltä pääsee vaikka ikkunoista” nousee vakava huoli. Epäselväksi jää, millä perusteella lukkojen takana kasvaminen olisi lapsille hyväksi.

Kovalainen oli koettanut saada kunnan virkamiehiltä tietoonsa ne paikat, joihin tuusulalaisia lapsia on sijoitettuna. Virkamiehet olivat vuosien ajan väittäneet, että tieto on salassa pidettävä. Nyt sekin väärä tieto on oikaistu. Lastensuojelun hallinnonalalle on tyypillistä, että salassapitoon vedotaan ja usein taustalta paljastuukin hyvin epämääräisiä työkäytäntöjä.

Niin veronmaksajia kuin lastensuojelussa toimivia virkamiehiä olettaisi kiinnostavan, mitä sijaishuoltoon panostamalla saadaan aikaan. Lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on lain mukaan vastuussa lapsen edun valvomisesta. Muissa maissa tehdyistä selvityksistä ilmenee, että sinisilmäinen luottamus sijaishuollon asianmukaisuuteen, on estänyt näkemästä vakavia puutteita lasten huolenpidossa. Ruotsissa tehdyn sijaishuollon selvityksen yksiselitteinen johtopäätös oli, että tutkimukseen osallistuneet lapset olivat joutuneet paljon pahemman laiminlyönnin kohteeksi sijaishuollossa kuin mitä olivat ne olosuhteet, joista heidät oli otettu huostaan. Näyttää pikemminkin siltä, että huono ja väkivaltainen kohtelu oli pääsääntö eikä poikkeus. Lapset ovatkin äänestäneet jaloillaan. Jopa 3500 lasta lähtee maassamme vuosittain karkuun sijaishuoltopaikastaan.

Yhteiskunnasta eristäminen ja erilaiset pakkotoimet sijaishuollossa eivät voi olla jättämättä jälkiä lapsiin. Kodin ulkopuolelle siirretyistä ja siellä nuoruutensa viettäneistä valtaosa syrjäytyy, jää työvoiman ulkopuolelle, ei suorita koulua ja joutuu päihde- tai rikoskierteeseen. Tutkimusten mukaan lapsen erottaminen vanhemmistaan lisää riskiä sairastua psyykkisesti.

Lapsen oikeuksien toteutumista valvova YK:n lapsen oikeuksien komitea on kiinnittänyt maamme päättäjien huomion kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten suureen lukumäärään. Se suosittelee, että sijaishuollon lisääntymisen perussyihin, mm. vanhempien tukemisen, tulee kiinnittää riittävästi huomiota. Lapsia tulisi sijoittaa perheensä ulkopuolelle vain silloin, kun se on selvästi lapsen edun mukaista ja niin lyhyeksi aikaa kuin mahdollista. Komitea on huolestunut siitä, ettei sijaishuollossa olevien lasten elinoloista ole käytettävissä riittävästi tietoa eikä sijoituspaikkoja valvota ja seurata riittävästi.

YK:n viesti tulisi johtaa toimiin. Perheen jälleenyhdistämisvelvoitteen mukaan jokaisen sijoitetun lapsen kohtalo tulisi selvittää ja käynnistää viipymättä perheen jälleenyhdistäminen laatimalla sitä koskeva asianmukainen suunnitelma kaikissa niissä tapauksissa, joissa se on mahdollista. Tarvitaan siis asennemuutosta ja lainmukaista virkatoimintaa.