Itsetuhoisia nuoria on sairaaloissa niin paljon, että osa nukkuu yönsä käytävällä – ylilääkäri: ”Yhteiskunnan on kysyttävä, miksi nuoret eivät selviä”
Ylen jutussa on haastateltu Mielenterveysyhdistys Mielen kehitysjohtajaa Kristian Wahlbeckia. Wahlbeck on taustaltaan psykiatri, ja hän sanoo, että nuorten oireilulle on vaikea todeta yhtä yksittäistä syytä. Hän arvioi nuorten hyvinvoinnin kuvastavan sitä maailmaa, jossa he elävät.
– Esimerkiksi kouluissa on tehty useita uudistuksia, joissa on painotettu koululaisten itseohjautuvuutta. On enemmän valintamahdollisuuksia, on haluttu antaa vapautta. Voi kuitenkin sanoa, että uudistukset on tehty vahvojen oppilaiden ehdoilla. Kaikilla ei ole edellytyksiä ohjata elämäänsä yhtä vahvasti.
Kun lapsista tehtiin huolen aihe
THL:n tilastojen mukaan lastensuojeluilmoitus tehtiin 85 746 lapsesta vuonna 2019. Ilmoitusten määrä (156 200) kasvoi 7 prosenttia edellisestä vuodesta.
Joka päivä siis tehdään yli 400 ilmoitusta.
Muistellaan hieman vanhoja aikoja. Kuinka lapsista tuli vain huolen aihe?
Kuinka Suomesta tehtiin ilmiantojen maa? Kuinka ennen koulua käytiin ja oppivelvollisuus suoritettiin ilman lastensuojelua ja ilmiantoja?
Olen kirjoittanut aiemmin varhaisesta puuttumisesta ja THL:n tutkijoiden huolen vyöhykkeen keksinnöstä.
Peruskoulu lähti mukaan huolitalkoisiin
Opettaja-lehden numero 38 B vuonna 2005 keskittyi kertomaan opetusalan ihmisille, kuinka varhainen puuttuminen toimii. Sen mukaan opettajat ja lastentarhanopettajat ovat avainasemassa lasten hyvinvoinnin ja turvallisen elämän takaajina.
”Kun kodista ei löydy peräseinää ja tukea, on koulu ensimmäinen, joka voi tulla apuun.”
Näin kannustettiin opetusalan ihmisiä mukaan yhteistyöhän lastensuojelun kanssa ja tekemään huolihavaintojaan lapsista. Opettaja-lehdessä opettajille selvitetään lasten huoliluokittelua.
Kannustimena opettajille kerrotaan, että varhaisen puuttumisen hankkeen päämääränä on edistää lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyvinvointia sekä ehkäistä syrjäytymistä. Varpu -liitteessä kuvataan aikuisen kokeman, lasta koskevan huolen vyöhykkeistöä seuraavalla tavalla:
1: ei lainkaan huolta
2: pieni huoli tai ihmettely käynyt mielessä
3: huoli tai ihmettely käynyt toistuvasti mielessä
4: huoli kasvaa
5: huoli tuntuva
6: huolta paljon ja jatkuvasti
7: huoli erittäin suuri.
Kuka haluaa olla vain oirehtiva huolen aihe?
Eräässä varhaisen puuttumisen toimintamalleja kuvaavassa kirjassa kerrotaan, kuinka varhaisen puuttumisen toimintamallia kokeiltiin neljän vuoden ajan vuosina 2002–2005 Matinkylän alueella Espoossa (Bouhlal, Heinonen, Sulaoja, Varpunen, varhaisen puuttumisen malli, 2006). Kirjaa on edelleenkin saatavilla, joten ilmeisesti vieläkin jotkut opettajat harjoittavat opetustoimensa ohella oppilaiden oirekartoitusta.
Kirjan toimintamallin mukaan lasten sosiaalisten taitojen kartoituksen tekevät luokanopettajat ja luokanvalvojat oman luokkansa oppilaista.
”Kartoitusvaiheessa opettajat merkitsevät lomakkeelle koulun nimen, luokkatason, oirehtivien lasten määrän ja nimet sekä luokan kokonaisoppilasmäärän. Nimien esille tuominen on ensisijaisen tärkeää, jotta tuen piiriin saadaan ohjatuksi oikeat lapset. Tiedot lapsista jäävät kuitenkin vain koulun oppilashuoltoryhmän tietoon. Kartoituksista muodostetaan sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilän jaottelun pohjalta kaksi kategoriaa, joista toiseen sijoitetaan erityisen vilkkaat ja toiseen taas vetäytyvät lapset.”
Kirjoittavat käyttävät jaotteluteoriaa ja kertovat, että ”vetäytyjälasta voisi luonnehtia vaiennetuksi, sillä vallitseva luonteenpiirre ei ole varsinaisesti ujous. Vetäytyvillä lapsilla on harvoin ystäviä, sillä heidän sosiaaliset taitonsa ovat usein puutteellisia. Vilkkailla lapsilla tarkoitetaan tässä yhteydessä aktiivisesti poikkeavasti käyttäytyviä lapsia. Heillä on usein vaikeuksia keskittyä työskentelemään luokassa. He saattavat häiritä muiden opiskelua ja usein heidän joukostaan löytyy myös niitä, jotka kiusaavat muita.”
Persoonallisuuden piirteet ovat siis asia, josta tehdään huolenaihe ja tarkkailun kohde. Koulu ei olekaan kaikkia varten, vaan vain standardoituihin persoonallisuuspiirteisiin osuvia lapsia varten.
Kallein kansallisomaisuutemme
Olen kirjoittanut peruskoulujen pudotuspelistä. Se tarkoittaa sitä, että sattumanvaraisesti tietyissä kouluissa harrastetaan aikuisten voimin oppilaiden ja heidän vanhempiensa kiusaamista. Työvälineenä on lastensuojeluilmoitus.
Pudotuspeliin kuuluu myös koulun opetusjärjestelyt ja tilajärjestelyt. Kaikki oppilaat eivät selviä ilmiöoppimisen radalla.
On peiliin katsomisen paikka. Kyttäyksellä ja ilmiannoilla saadaan aikaan huonoa vointia koko perheeseen.
Kallein kansallisomaisuutemme ansaitsee parempaa.
Perusopetuslain mukaan opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.
Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.
Asenteet uusiksi
Minulla on ollut ilo tutustua moniin taitaviin ja viisaisiin opettajiin, joilla on kokemusta ja näkemystä lasten kasvuun liittyvistä asioista sekä yhteistyöstä lasten vanhempien kanssa.
Mirja Helenius on opettajamiehensä Heikki Heleniuksen kanssa tarjonnut kunnille opetuspalveluja kotinsa olohuoneessa – viimeisenä mahdollisuutena peruskoulusta syrjäytyneille. Mirja Helenius oli tehnyt täyden virkauran tarkkailuluokan opettajana perustaessaan Kotikoulunsa 1990-luvun alussa. Kotikoulu toimi Hyvinkäällä vuosina 1992–2012.
Mirja Heleniuksen asiantuntemus kumpuaa yli 50 vuoden ajalta ja kattaa sekä lasten opetukselliset asiat, lapsen ja perheen kokonaisvaltaisen tukemisen tavat sekä havainnot koulun, lastensuojelun sekä muiden toimijoiden toimintatavoista. Kotikoulu syrjäytyneille nuorille on palkittu Tuottava Idea -kilpailussa vuonna 1995, Nordisk Ide´ -kilpailussa vuonna 1996 ja Innosuomi Uusimaa -kilpailussa vuonna 2003.
Kotikoulun perustamisen taustalla oli tieto siitä, että suomalaisesta koulujärjestelmästä putoaa huomattavan paljon nuoria, joita erilaiset tukijärjestelmät eivät tavoita. Toisaalta se tarjoaa opettajille mahdollisuuden työuran jatkamiselle eläkkeelle jäämisen jälkeen.
Kotikoulun palvelupakettia tarjottiin viimeisenä avohuollon mahdollisuutena nuorelle, jonka koulunkäynti oli katkennut kokonaan ja jonka kohdalla kaikki muut keinot oli käytetty loppuun.
Mirja Helenius kertoo:
”Kotikoulussa pannaan asiat tiukasti järjestykseen ja vedetään kaksi viivaa sen ongelmavyyhden alle, joka syrjäytyneen nuoren elämää rasittaa. Kotikoulussa luodaan tiukat raamit ja otetaan vastuu. Vain siten saavutetaan lopullinen tavoite eli se, että nuori ottaa vastuun omasta elämästään. Poissaoloja ja myöhästymisiä ei sallita. Ennen paljon sairastelleet ovat nopeasti tervehtyneet, kun on kerrottu, että sopimus katkeaa ja tilaisuus annetaan toiselle. Näin ei ole käynyt. Kotikouluun on tultava siististi ja asiallisesti pukeutuneena. Tarvittaessa siihenkin annetaan ohjausta, vaikka olisi kysymyksessä aikuisopiskelija. Tehtäviä eri oppiaineissa on paljon. Kaikki on tehtävä. Oppilaalla ei ole viikonloppuja. Silloin hän urakoi kotonaan laajojen tehtäväsarjojen kanssa.
Ongelmia ei käsitellä, emme anna oppilaankaan sitä tehdä. Siihen ei ole aikaa. Sitä aikaa nuoren elämässä on jo tarpeeksi tuhlattu. Työ on parasta terapiaa. Emme käsittele lääkärien ja psykologien antamia raportteja, sillä olemme opettajia. Luotamme omaan ammattitaitoomme. Aloitamme puhtaalta pöydältä, sitähän uusi alku tarkoittaa. Meitä ei kiinnosta, mitä oppilas ei osaa. Me etsimme hänen vahvuutensa ja rakennamme kaiken sen varaan.
Oppilaiden huoltajiin ollaan päivittäin yhteydessä. Kodit sitoutetaan yhteistyöhön ja tarvittaessa annetaan ohjausta. Oppilaan asioita hoidetaan hyvin kokonaisvaltaisesti työtunteja laskematta. Meille yleensä annetaan kiitettävä työrauha maksavien viranomaisten taholta. Peruskoulua päättäville oppilaille hankitaan jatkokoulutuspaikka. Vaikka sopimus oppilaan kohdalla on päättynyt, suoritamme vielä talkootyönä jälkiseurantaa niin kauan, että asioiden katsotaan sujuvan. Kotikouluvaihe on yleensä lyhyt, muutamasta viikosta yhteen lukuvuoteen. Monta vuotta rempallaan olleet asiat on saatava nopeasti kuntoon ja näin yleensä on tapahtunut. Oppilaiden motivaatio on hämmästyttävän hyvä.
Kotikoulun oppilaalla harvoin on ongelmatausta. Usein hän tulee hyvin, jopa erittäin hyvin toimeentulevasta kodista. Joka toinen oppilas on ollut tyttö. Tänä naismenestyksen aikana ei juuri kuule mainittavan, että pahin syrjäytyjä todellisuudessa on tyttö. Hänellä on saattanut olla aiemmin kiitettävä koulumenestys ja monipuoliset harrastukset. Asiat vain eivät ole kaikilta osin kantaneet. Kotikoulun oppilaat ovat olleet 10–23-vuotiaita.
Kun Kotikoulu on toiminut 20 vuoden ajan, voidaan todeta toiminnan olleen tuloksellista. Emme ole tavanneet toivottomia tapauksia. Jokainen toiminnan piirissä ollut on saavuttanut hänelle asetetun tavoitteen, joka on useimmiten ollut peruskoulun päättötodistus. Syrjäytyminen näyttää estyneen, kun elämästä on saatu uudelleen kiinni. Kun elämänpituinen syöksykierre on saatu estettyä, puhutaan suurista summista ihmiselämän hintana. Ihmisen itsetunto ja ihmisarvo eivät ole enää rahalla mitattavissa. Kun oppilas on tullut Kotikouluun, on vaihtoehtona ollut yleensä laitos.
Jos tällaisen lapsen koulunkäynti alkaa heti sujua Kotikoulussa, on meillä tapana puhua ”portailla parantuneista”. Sairaiden hoitoa en vastusta, mutta nuoria on ajautunut erityyppisiin hoitolaitoksiin ja sijoituksiin myös väärin perustein.
Kouluihin ja päiväkoteihin on pesiytynyt käsitys, että erilaisuus on jotenkin hoidettavaa. Kun sitä ei osata kohdata, lasta ryhdytään voimaperäisesti arvioimaan, luokittelemaan ja diagnostisoimaan. Tällöin ei ole kysymys lapsesta ja hänen erilaisuudestaan, vaan aikuisten asennevammasta. Tämä lapsiemme elämää rampauttava ilmiö tulisi tunnistaa. Kotikoulussa erilaisuus, omaperäisyys ja luovuus koetaan voimavarana. Siksi onnistumme.”
Mirja Helenius kirjoitti vuonna 2007 peruskoulujen toiminnasta lehtikirjoituksessaan Aiheuttaako koulu huostaanottoja (11.11.2007):
”Kädessäni on vajaan arkin pituinen kirje, joka on osoitettu 10-vuotiaan pikkupojan huoltajille. Huoltaja on kutsunut minut tulkitsemaan kirjeen sisältämä informaatio ja sen vakavuusaste. Kirje on päivätty syyskuun alussa pidetyssä oppilashuoltoryhmän kokouksessa ja saapunut huoltajille kilometrin päähän koulusta 18 päivää myöhemmin postitse. Vanhempia ei ollut kutsuttu kokoukseen, missä heidän lapsensa asioita käsiteltiin. Luokanopettaja lähestyi siis ensi kertaa suoraan kokouksen kautta olematta aikaisemmin kertaakaan yhteydessä lapsen kotiin.
Modernein ja käytetyin sana nykyään on huoli. Niinpä oppilashuoltoryhmä esittää syvän huolestuneisuutensa pikkupojan monipuolisista kouluongelmista, jotka ovat ehtineet syntyä noin kahden viikon aikana koulun alkamisesta. Huoli siirtyy vanhemmille. Onko kirje edennyt jo lastensuojeluviranomaisille toimenpiteitä varten? Tämä ei olisi epätavallista nykyajan Suomessa, missä kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia on lähes 16000. Valitettavan usein prosessi on alkanut koulusta suurena huolestuneisuutena vanhempien selän takana.
Alusta asti poikaa opettanut luokanopettaja oli koonnut tietoa muiltakin opettajilta.
Syntipukkiajattelutoimintaan olikin kiitettävästi lähdetty mukaan. Toisinajattelijat luultavasti oli kierretty kaukaa. Kahdessa viikossa oli 10-vuotiaasta pikkupojasta muodostunut uhka, jota vastaan piti ryhtyä suojautumaan. Kirjeeseen oli kirjattu yli 30 kielteistä ilmaisua lapsesta, ei yhtään myönteistä. Siinä esitetty huoli vaikuttaa silkalta hurskastelulta.
”Lapsi ei kunnioita aikuisia.” Siihen on toimiva ohje. Opettakaa kunnioittamaan. Kunnioittakaa lasta, hän kunnioittaa takaisin. Näin yksinkertaista se on. Ei kunnioitusta voida vaatia, se on ansaittava. Mallioppiminen on tehokkain oppimisen muoto niin hyvässä kuin pahassakin.
Muistutetaan edellisen vuoden rangaistuspäiväkirjan merkinnöistä. Eikö uutta lukuvuotta aloitettukaan puhtaalta pöydältä? Voi sitä syntikuormaa, jota pikkupoika joutuu perässään vetämään koko kouluajan näin menettelemällä.
”Poika on töninyt toista koulun pihalla.” Missä on kirjattuna se töniminen, jota poika itse saa osakseen, kun kaikenlainen juoruilu ja pahanpuhuminen lapsen perheestä koulun pihalla sallitaan? Muistutetaan oppivelvollisuuslain velvoitteista. Tekee mieleni muistuttaa samasta laista. 10-vuotias lapsi on velvollinen tulemaan joka päivä kouluun, missä häntä ei hyväksytä, missä ei tule vuoroa kokea onnistumisen elämystä. Kirjeessä ei ole yhtään myönteistä asiaa.
Lapsi ei onnistu olemaan hyväksytysti musiikkitunnilla. On se ihme, kun ottaa huomioon, että hän jo neljättä vuotta opiskelee viulunsoittoa menestyksellisesti musiikkiopistossa ja kuuluu sen orkesteriin. Merkittävä urheiluharrastus toi hiljattain pojalle tunnustusta, kun hän ainoana koko koulupiirinsä alueella sai palkintopokaalin jalkapallossa.
Ei voi välttyä ajatukselta, että lapselle näyttää sopivan hyvinkin kurinalainen, pitkäjännitteisyyttä vaativa harrastustoiminta. Jospa hän odottaa koululta samaa jämäkkyyttä.
Kielteisten asioiden esittelyn jälkeen seuraa kirjeessä uhkausosio, sillä jotenkin on muitakin oppilaita otettava huomioon. Kun tämä pikkupoika, joka ei ole jäänyt koskaan luokalleen, eikä pinnaa koulusta, vaan saapuu yhden sairauspäivän jälkeen kouluun, toteaa opettaja luokan kuullen, että kyllä meillä oli mukava päivä, kun sinä olit poissa.
Olen vaikuttunut. Voiko koululaitos syvemmälle vajota? Lapsen kelvottomuutta käsittelemään kutsuttu kokous on lähettänyt kirjeen ilman allekirjoitusta. Sitä ei edusta koulun leima. Suljen kirjeen ja olen huolissani. Näinkö tämä yhteiskunta kohtelee lapsiaan, kalleinta kansallisomaisuuttaan?”