Leeni Ikonen, varatuomari

Olen vuosikymmenten aikana hoitanut melkoisen määrän lapsia koskevia juttuja. Tällä vuosituhannella on tapahtunut merkittävää käänne, kun liikemiehet ja pääomasijoittajat ovat voimallisesti tunkeutuneet myös hallinto-oikeuden salaisiin käsittelyihin.

Oikeudenkäyntiaineiston laatu on entisestäänkin heikentynyt ja muodostaa vakavan oikeusturvaongelman lapselle ja hänen perheelleen. Liikemiesten raportteja (nimetään jutuissa ”asiantuntijoiksi”, ”moniammattiset työryhmät”) kirjoitetaan siten, että ne takuuvarmasti turvaavat sijaishuollon liikevaihdon siihen saakka kunnes maksajatahoa voidaan rahastaa eli lapsen 18 ikävuoteen saakka. Sen jälkeen rahastus muuttaa muotoaan jälkihuolloksi.

Lapsibisnes pyörittää sosiaalityöntekijöitä, jotka toimivat aktiivisesti lapsimateriaalin toimittamiseksi kaiken kirjaville toimijoille ulottuen niin sanotuista tukitoimista lasten sijaishuoltoon. Lapsen asioista vastaavat sosiaalityöntekijät eivät useinkaan tunnista virkaansa kuuluvaa vastuuta ja mieluiten delegoivat työnsä ja vastuunsa toiselle kyseenalaistamatta sijaishuollon toimijoita. ”Ei minulla ole mitään syytä kyseenalaistaa laitoksen toimintaa”, ”Valvonta ei kuulu minulle, vaan esimiehelleni” ovat tyypillisiä vastauksia, kun virkamiestä vastuutetaan.

Tilanne on kriisiytynyt. Lastensuojelun tunkeutuminen perheeseen merkitsee yleensä mittavien ongelmien syntyä. Mikäli perheellä ei ole ennen lastensuojelua ongelmia, sille taatusti niitä syntyy tukitoimeksi nimetyillä interventioilla. Tällä hetkellä työajastani suuri osa kuluu siihen, että yritän korjata ja ratkoa lastensuojelun aiheuttamia ongelmia perheelle.

Sosiaali- ja terveysministeriön lainvalmistelu on heikkotasoista. Moneen kertaan paikattu lastensuojelulaki ja lastensuojelun kehittäminen ovat olleet kansalaisvalvonnan ja sosiaalityöntekijän vallan kasvattamista sen sijaan, että olisi huolehdittu lapsen oikeuksien toteutumisesta luomalla perheelle tehokkaat keinot puolustautua mielivallalta.

Sosiaali- ja terveysministeriö on omalla lainsäädännöllään ja omilla asiantuntijoillaan aiheuttanut nykyisen lastensuojelun alennustilan. Yllättävää on se, että ministeriö jatkaa samalla linjalla.
Tuoreessa raportissa on huomattavia puutteita ja näkökulma on vanhanaikainen (Aulikki Kananoja, Selvityshenkilön ehdotukset lastensuojelun toimintaedellytysten ja laadun parantamiseksi, STN 2019:4).

Raportti ei huomioi lainkaan seuraavia asioita.

Ongelman ydin on tälle hallinnonalalle syvälle pesiytyneestä mielivallan kulttuurista. Pitäisi siis löytää keinot poistaa tämä mielivalta.

Perheet kertovat, että he eivät uskalla nostaa esille havaitsemiaan epäkohtia. Lapsilla ei ole luottamusta heidän asioitaan hoitaviin aikuisiin. Perheet kertovat, että sosiaalityöntekijät uhkailevat kiireellisellä sijoituksella, huostaanotolla tai yhteydenpidon rajoittamisella tai poistamisella kokonaan tai lapsen siirtämisellä kauemmas kodistaan. Perheitä pakotetaan ottamaan vastaan sellaista tukea, josta he eivät hyödy. Perheiden (ei siis sosiaalityöntekijöiden) haastattelututkimuksilla saadaan selville, mitä nämä lain mukaan vapaaehtoiset pakkopalvelut oikein ovat. Onko niistä hyötyä vain sijaishuollon bisnesmiehille?
Sijaishuollon kaltoinkohteluselvitys (Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937-1983) osoittaa vakavia laiminlyöntejä lastensuojelutyössä. Laadun omavalvonta ei toimi, koska se mahdollistaa väärinkäytökset ja ihmisoikeusrikkomukset. Kyse ei siis ole mistään hallinnonalojen tiedonkulkuun tai salassapitoon liittyvästä asiasta, kuten julkisuudessa tämän hallinnon alan edustajat haluavat esittää asian.

Mielivaltainen lastensuojelutyö loukkaa niin lasten kuin vanhempien ja läheisten oikeuksia. Se on yhteiskunnalle kallis tapa hoitaa asioita, koska lasten laiminlyönnin seurauksena lapsia syrjäytyy, eivätkä he koskaan kykene normaaliin yhteiskunnan jäsenyyteen.

On välttämätöntä, että kaikkien sijaishuollossa olevien lasten tilanne selvitetään. Sijaishuollossa olevia lapsia oli 17 956 vuonna 2017 ja loput olivat avohuollon sijoituksessa. On oletettavaa, että avohuollon sijoituksessa olevat lapset eivät ole todellisuudessa vapaaehtoisuuteen perustuvassa sijaishuollossa, vaan sosiaalityöntekijöiden pakkotoimien kohteena.

Jokaisen lapsen kohdalla tulisi samalla selvittää perheen jälleenyhdistämisen mahdollisuus ja kohdentaa sijaishuoltoon menevä panos omalle perheelle. Näin toimien saataisiin toimivia malleja perheen jälleenyhdistämiseen.

Lapsen haastatteluun tulisi liittää vanhemman haastattelu aina silloin, kun se on mahdollista. Vieraannutetut lapset eivät välttämättä kykene enää tuottamaan oikeaa tietoa tilanteestaan, vaan vieraannutettu lapsi saattaa puolustaa vieraannuttajaansa (ns. Tukholma-syndrooma).

Jokaisen sijaishuollossa olevan lapsen kohdalla olisi hyvä selvittää hänelle määrätyt lääkkeet ja ne tahot, jotka ovat lääkkeitä määränneet ja onko lasta ylipäänsä tutkittu ennen lääkityksen määräämistä. Lasten ja nuorten psykiatrit toimivat yhteistyössä lastensuojelun kanssa ja lastensuojelujutussa on valitettavan usein lausuntoja, joita lääkärit kirjoittavat tutkimatta (tai jopa tapaamatta) potilasta perusteellisesti.
Koska laitoksissa asuvat lapset näyttävät elävän täysin epänormaalia nuoren ihmisen elämää uhkailujen ja kontrollin alla, tulisi selvittää myös ulkoilumahdollisuuksiin, harrastuksiin ja ystävyyssuhteisiin liittyvät asiat. Nuoret ovat kertoneet myös tilanteista, joissa laitoksen henkilökunta sulkee silmänsä päihteiden käytöltä.

Jokaisen sijoitetun lapsen kohdalla tulisi selvittää, kuinka hän on saanut pitää yhteyttä vanhempiinsa ja muihin sukulaisiin. Jokaisen lapsen kohdalla tulisi selvittää sijaishuoltopaikkojen määrä ja ihmissuhteet, jotka ovat katkenneet sijaishuollossa.

Virkavastuulla toimivat henkilöt tulee saattaa vastuuseen laiminlyönneistään. Sijaishuollossa olevien lasten ja heidän vanhempiensa haastattelututkimus palvelee siis samalla lastensuojelun laadun kehittämistä.

Tällä tavalla toimien saadaan selville ne yksiköt ja ne lapset, joiden kohdalla tarvitaan korjaavia toimia.

Näin voidaan arvioida virkavastuut myös rikosoikeudelliselta kannalta sekä lakkauttaa vahinkoa aiheuttavat yksiköt. Lastensuojelutyö näyttää liian usein syrjäyttävän lapsen ja aiheuttavan sen lisäksi koko lapsen lähisuvulle kärsimystä ja elämänlaadun heikkenemistä. Kuinka monta lastensuojelun nykymuotoista yksikköä jää jäljelle?

On hyvä, että lastensuojelulaitoksiin tehdään yllätystarkastuksia ja nuoret saavat itse kertoa sijaishuoltopaikan toiminnasta (Helsingin Sanomat 31.8.). Lastensuojelun rakenteissa piilevä väkivalta on ollut pitkään tiedossa. Suomen valtio pyysi syksyllä 2016 anteeksi sijaishuollossa kaltoin kohdelluilta.

Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tulisi valvoa lapsen etua. Käytännössä tämä ani harvoin toteutuu. Kun sijoitetun lapsen vanhemmat tai lapsi itse kertoo huonosta hoidosta ja väkivaltaisesta sijaishuollosta, sosiaalityöntekijä tavallisesti tekee yhteydenpidon rajoituspäätöksen ja estää lapsen kotilomat. Sen lisäksi vanhemmat leimataan hankaliksi ja yhteistyökyvyttömiksi. Epäkohdista valittava nuori saattaa joutua ”erityiseen huolenpitoon” (=eristys yhteiskunnasta hoidon nimissä) ja saada psyykelääkityksen.

Minkäänlainen puuttuminen lapsen perhe-elämään ei pitäisi olla mahdollista, ellei sijaishuolto tuo tullessaan parannusta siihen elämään, joka lapsella oli kotona asuessa. Nyt näyttää siltä, että lastensuojelu pikemminkin keskittyy syrjäyttämään lapsia kuin suojelemaan heitä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Lastensuojelun naivi luottamus sijaishuollon paremmuuteen suojelee lähinnä lapsibisnestä. Tällä periaatteella toimiva lastensuojelu on saanut siirretyksi jo noin 18 000 lasta pois kodistaan.

Helsingin Sanomat kirjoittaa 30.7.2018 otsikolla ”Syrjäytymisen riski on ilmeinen” sijoitettujen lasten koulunkäynnistä ja opinnoista tehdystä tutkimuksesta. Peräti 66 prosenttia teini-ikäisenä sijoitetuista jää ilman toisen asteen tutkintoa kertoo tuore tutkimus (jutussa ei mainita, mistä tutkimuksesta on kyse). Toimittaja ei lähde pohtimaan, miksi ylipäänsä maassamme on liki 18 000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle.

HS uutinen ei tuo mitään uutta tietoa niille, jotka joutuvat lastensuojelun puuhia seuraamaan. Jo pitkään on ollut tiedossa, että huostaanotto ja sijaishuolto muodostavat huomattavan riskin lapsen syrjäytymiselle. Vastuuntuntoiset vanhemmat luonnollisesti vastustavat lastensuojelun pakkotoimia, kun liian usein niillä saadaan aikaan aikamoinen kaaos perheelle ja suistetaan lapsen elämä raiteiltaan. Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE) ei näy lastensuojelussa muuttuneina työtapoina.

Tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle siirretyistä ja siellä nuoruutensa viettäneistä valtaosa syrjäytyy, jää työvoiman ulkopuolelle, ei suorita koulua ja joutuu päihde- tai rikoskierteeseen. Sijoitetuista lapsista vain vajaa puolet oli suorittanut perusasteen jälkeisen tutkinnon. Kelan tutkimuksen mukaan teineinä kodistaan siirretyistä pojista yli kolme neljäsosaa on vielä nuorina aikuisinakin vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta.

Suuri osa huostaanotoista tehdään koulunkäyntipulmien takia, joten on suorastaan järjenvastaista, että sijaishuollossa ei kyetä tukemaan lasta opinnoissa. Sijoituksen jälkeen oppivelvollisuuden laiminlyönti ja sijaishuollon valvonnan puutteet selitetään erilaisin fraasein, esimerkiksi sillä, että lapsi ei ole koulukuntoinen (kun sijaishuoltopaikan ohjaajat eivät saa lasta kouluun). Kunta on valmis maksamaan sijaishuoltopaikalle tästä ”hoidosta” huomattavia summia kuukaudessa.

Tiedustelin erään kunnan lastensuojelusta, miksi sijoitetut lapset eivät saa käydä koulua ja joutuvat tekemään omin päin tehtäviä lastenkodissa keittiön pöydän ääressä. Mikäli tehtäviä ei osaa tehdä, voi rangaistuksena olla se, ettei pääse kotilomille. Lapsen ja nuoren koulumotivaatio saattaa kadota kokonaan tällaisessa ”koulussa”.

Kysyin, kuka vastaa lasten perusopetuksesta. Sain vastaukseksi, että erään koulun erityisopettaja vastaa opetuksesta (siis muodollisesti). Lapset kertovat, etteivät he ole opettajaa nähneetkään ja on vaikeaa opiskella esimerkiksi kieliä tai matematiikkaa ilman opettajaa.

Välinpitämättömyys sijaishuollossa olevan lapsen kouluasioista on takuuvarma syrjäyttämisen keino.

Lastensuojelubisnes on ala, josta valvonta puuttuu. Kunta on varma maksaja ja asiakkaat heikkoja. Lapsibisneksen unelma-asiakas on kunta, joka luottaa sokeasti sijaishuollon toimijoihin edellyttämättä vastinetta maksamilleen sijaishuollon kustannuksille.

Sijaishuollon kustannukset saattavat olla yhden lapsen kohdalla yli 100 000 euroa vuodessa. Mistä syystä siis kunnat suostuvat maksamaan lapsen syrjäyttämisestä?

Lastensuojelujärjestöjen päättävissä elimissä on poliitikkoja, kaupunkien virkamiehiä ja sosiaalityöntekijöitä. Lastensuojelun miljardipotin jakajat pitäisi selvittää niin kuntatasolla kuin koko maan laajuisesti. Ainoastaan tällä tavoin tulisi näkyväksi, miksi Suomi syrjäyttää lapsiaan ja näiden perheitä.

Siinäpä olisi HS:n toimittajalle jutun aihetta.

Pelastakaa Lapset ry:lla on oma lehmä ojassa väittäessään, että lastensuojelun epäonnistumiset johtuisivat hankalista ja kelvottomista vanhemmista (Savon Sanomat 10.12.). Kirjoituksen sävy on ylimielinen ja halveksiva. Sijoitettujen lasten vanhempien panettelu ei millään tavoin edistä lasten etua. Sama ylimielinen asenne näyttäytyy lastensuojelutyössä yleisimminkin. 

Pelastakaa Lapset ry. profiloituu käytännössä sosiaaliviranomaisen käsikassarana, kunnat käyttävät sen lakimiespalveluita huostaanottoasioissa viranomaisen apuna ja perheitä vastaan. 

Lapset ovat muuttuneet Suomessa liiketoiminnan kohteeksi. Sijoitetut lapset työllistävät niin yrityksiä kuin lastensuojelujärjestöjäkin. SOS-Lapsikylä, Pelastakaa Lapset ry ja Nuorten Ystävät ry. tuottavat erilaisia palveluja toimien samalla lasten sijaishuoltoa tarjoavina tahoina. Järjestöt tuottavatperhekuntoutustaja vanhemmuuden tukemisen työmuotoja.Toiminta on kahdella raiteella ajelua. On varsin todennäköistä, että kuntouttaja löytää yhä lisää kuntoutettavia ja huostaanoton tarpeessa olevia lapsia. Vaakakupissa on oma bisnes ja vieras lapsi ja perhe. Lastensuojelujärjestöjen etuna on ylläpitää mielikuvaa huonoista vanhemmista.

Sijaishuolto on takuuvarma ala, josta valvonta ja laadun tarkkailu puuttuu. Kunta on varma maksaja ja asiakkaat heikkoja. Lapsibisneksen toimijoiden unelma-asiakas on kunta, joka ulkoistaa sille pulmalliset tapaukset. Sosiaalityöntekijöille ratkaisu on helppo, kun lapsi on pois silmistä ja mielestä. Yleinen ongelma on, että perheen jälleenyhdistämisen velvoitetta ei noudateta kuten lastensuojelulaki ja Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttävät. 

Ministeri Juha Rehula esitti 20.11.2016 Suomen valtion puolestaanteeksipyynnön sijaishuollossa kaltoinkohdelluille ja lupasi, että sijaishuollossa tapahtuvasta väkivallasta saa puhua. Nykyajan huutolaislapset vaurioitetaan kierrättämällä sijaispaikasta toiseen, huonolla hoidolla, psyykelääkitsemisellä, seksuaalisella hyväksikäytöllä jne. 

Tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle siirretyistä valtaosa syrjäytyy, jää työvoiman ulkopuolelle, ei suorita koulua ja joutuu päihde- tai rikoskiertee- seen. Huostaanoton kokeneet lapset ja nuoret kuolevat usein aineiden väärinkäyttöön, onnettomuuksiin ja itsemurhiin. Lastensuojelu ei halua tunnustaa omien toimenpiteidensä seurauksia – ylisukupolvista sosiaalista syrjäyttämistä. 

Varkauden kaupungissa kissa on uskallettu nostaa pöydälle. Varkauden valtuutetut Grönlund, Ropponen ja Ikonen kysyvät, miksi kaupungin yhteistyökumppanuus SOS-Lapsikylän kanssa ei olekaan vähentänyt huostaanottoa kuten luvattiin, ja kustannuksetkin ovat kasvaneet? 

Lastensuojelujärjestöjen päättävissä elimissä on poliitikkoja, kaupunkien virkamiehiä ja sosiaalityöntekijöitä. Lastensuojelun miljardipotin jakajat pitäisi selvittää kuntatasolla ja koko maan laajuisesti. Ainoastaan tällä tavoin tulisi näkyväksi, miksi Suomi syrjäyttää lapsiaan ja näiden perheitä.

Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista on ollut voimassa jo vuodesta 2001 alkaen. Lain mukaan asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa ja hyvää kohtelua ilman syrjintää. Asiakasta on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan.

Sosiaalihuoltoa toteutettaessa on otettava huomioon asiakkaan toivomukset, mielipide, etu ja yksilölliset tarpeet sekä hänen äidinkielensä ja kulttuuritaustansa.

Lain teksti on selkeä. Se velvoittaa siihen, mitä lakiin on kirjoitettu.

Käytännössä edellä mainittuja säännöksiä näkee harvoin noudatettavan. Peloissaan olevat lastensuojeluperheet joutuvat turvautumaan jopa lakimieheen tai kanteluviranomaisiin saadakseen asianmukaista kohtelua.

Missä vika?

Hankkeita, tutkimuksia ja selvityksiä on tehty yhteiskunnan varoin runsaasti. Lastensuojeluviranomainen on lähtenyt hankkimaan jopa englantilaista oppia laadukkaaseen asiakastyöhön.

Hackneyn mallia esitellään lastensuojelun käsikirjassa:

”Systeemiset yksiköt ovat uudella tavalla organisoituja tiimejä, joissa työskentelee konsultoiva sosiaalityöntekijä, sosiaalityöntekijä, lapsityöntekijä ja yksikkökoordinaattori. Lisäksi tiimit saavat asiantuntijatukea ”kliinikolta”, joka toimii tiimissä erityisosaamista omaavana osa-aikaisena tukityöntekijänä.Systeemisten yksiköiden työskentelylle on ominaista yhdessä työskentely, asiakkaita koskevan keskustelun ja reflektion suuri määrä ja korkea laatu, jaettu systeeminen lähestymistapa työmenetelmänä, työntekijöiden selkeät, eriytyneet roolit, määrätietoinen ja tiettyjä menetelmiä korostava osaamisen kehittäminen sekä asiakaskuorman rajaaminen intensiivisen työskentelyn mahdollistamiseksi.”

Käytännönläheistä?

Lastensuojelun käsikirja kertoo, että Hackneyn mallin tuloksina tutkijat nostavat esiin työntekijöiden pienemmän stressin ja työn kokemisen palkitsevampana ja nautittavampana, väkivallan ja uhkan vähenemisen, lisääntyneen luottamuksen tehtyihin arviointeihin ja lisääntyneen perheiden kanssa vietetyn ajan.

Asiakasnäkökulma?