Helsingin Sanomat kyselee asiantuntijoilta, mikä yhteiskunnassa on vialla. Nuorten pahoinvoinnin kerrotaan kasvavan. Kasvavia ongelmia ei voi ratkaista pidemmän päälle sillä, että koko ajan lisätään vain resursseja hoitoon, sanoo Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala. Pahoinvoinnin takana on myös yhteiskunnallisia syitä. Lääkäri kysyy nasevan kysymyksen:
”Ihmettelen, milloin omista vanhemmista on tullut lasten pahin vaara”
Lääkäri osuu ytimeen. Yllättävää sen sijaan on, että tätä asiaa kysyy nuorisopsykiatrian professori. Tiedossa toki on, että lasten- ja nuorisopsykiatrian toimintakulttuuri liittyy kiinteästi lastensuojelun rakenneongelmiin. Sairaanhoitopiirien lastenpsykiatrian toimintatapoihin ei ole saatu muutosta, vaikka ongelmat ovat jatkuneet yli 30 vuoden ajan. Psykoanalyyttiset työkäytännöt hakevat nepsylasten käytökseen syitä edelleenkin vanhemmista, kodin oloista, perimästä ja ”sairaista lastensuojeluperheistä”. Sattumanvaraisesti myös esimerkiksi kehitysviiveisten, diabeteslasten, syömishäiriölasten vanhemmat joutuvat syytösten kohteeksi. Syytösten kohteena oleminen heikentää vanhemmuutta, eritoten, kun vanhemmat ovat tehneet kaikkensa saadakseen lapselleen hyvää hoitoa ja asianmukaisia palveluita.
Lastensuojelun asiakkuuteen joutuminen merkitsee useimmiten siten, että tutkimuksia, hoitoa eikä kuntoutusta anneta. En ole vuosikymmenten aikana kohdannut kuin muutaman lastensuojelun asiakkaana olevan lapsen, joka olisi saanut asianmukaiset neuropsykiatriset tutkimukset, hoidon ja kuntoutuksen (ja niissäkin tapauksissa lastensuojelu on katkaissut kaiken lääketieteellisen hoidon sijaishuollolla).
Tällä hetkellä lastensuojelun huostaanottofraaseihin kuuluu, että lapsi siirretään ”kuntoutumaan” sijaishuoltoon. Käytännössä ei suinkaan ole kyse mistään kuntouttamisesta, vaan lapsen eristämisestä, alistamisesta, rajoittamisesta eli syrjäyttämisestä vailla asinmukaisia palveluja. Useimmiten kohteena on nepsylapsi.
Edelleenkin, myös TAYS:ssa, lastenpsykiatrit antavat huostaanottoa suosittavia lausuntoja, vaikka minkään sairauden käypä hoito -ohjeisiin ei kuulu lapsen siirtäminen pois kodistaan. Tällä hetkellä huostaanottosuositukset puetaan lääkärin arvioissa ”lapsella on tarve vakaisiin olosuhteisiin” . Tämä tarkoittaa, että lapsi on siirrettävä sijaishuoltoon. Kaikkien tiedossa kuitenkin on, ettei sijaishuollossa löydy vakaata elämää vaihtuvine hoitajineen, levottomine kasvuympäristöineen. Toimintatapa takaa ehtymättömän lapsimateriaalin sijaishuollon toimijoille.
Jotta tämä vuosikymmenten ajan kestänyt nepsylapsia vahingoittava työkäytäntö loppuisi, tulisi jokaisen sairaanhoitopiirin lastenpsykiatrisessa yksikössä käynnistää selvitys. Tämä asia liittyy myös lastensuojelun toimintaan, jossa psykoanalyyttinen teoria häiritsee järkiperäistä ajattelua ja lapsiperheiden palvelujen suunnittelua. On selvitettävä, miksi lastenpsykiatria loukkaa pikku potilaiden yhdenvertaisuutta ja valikoi ne lapset, joilla annetaan tutkitusti toimivia hoitoja? Lastensuojelun asiakaslapsi saa uskomus- ja valohoitoja, mikäli saa niitäkään.
On myös varsin todennäköistä, että lastenpsykiatrialla on taloudelliset sidonnaisuudet sijaishuollon palveluntuottajiin. Onhan alalla isoja terveysjättejä, jotka tarjoavat sijaishuollon palveluja. Tällä tavoin perusteellisen selvityksen kautta voitaisiin purkaa myös epäterveitä (sairaita) verkostoja, jotka ylläpitävät lapsiliiketoimintaan.
Perinteisesti lastensuojelujärjestöt ja sijaishuollon palveluntuottajat ovat kampanjoineet väitteellä, että lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöt olisivat lisääntyneet. Tällainen uutisointi palvelee tietysti sijaishuollon etua ja hakee perusteita perheisiin puuttumiselle. Nyt ennakkomarkkinoidaan tulevia ”psykiatrisia lastenkoteja”, joista palveluntuottajat ovat ilmeisesti saaneet lupauksen.
Tutkimuksen mukaan lasten käyttäytymisen ja tunne-elämän ongelmat eivät lisääntyneet vuodesta 1989 vuoteen 2013 (FM Lotta Lempisen väitöstutkimus). Tutkimuksessa tarkasteltiin vuosina 1989, 1999, 2005 ja 2013 Varsinais-Suomessa kerättyjä väestöpohjaisia kyselyaineistoja, joihin osallistui kunakin tutkimusvuonna noin tuhat 8-9-vuotiasta lasta.
Hyvä kuitenkin, että professori kysyy, milloin vanhemmista on tullut pahin vaara lapselleen.
Perhe-elämän suunnitelmallinen häirintä
Sosiaali- ja terveysministeriön ja sen alaisen itsenäisen tutkimuslaitoksen THL:n hankkeet ovat toinen toisensa perään keskittyneet etsimään näkymätöntä pahaa perheistä. Toiminta on koko 2000 -luvun ajan ollut enenevästi pakonomaisen vihamielistä suhtautumista äitejä ja isiä kohtaan. Erilaisia seulonnan ja arvioinnin välineitä on syntynyt tiuhaan tahtiin. THL:n yhteistyö lastensuojelujärjestöjen ja palveluntuottajien kanssa on tiivistä.
Sitä mukaan kuin sijaishuollon kielteisistä vaikutuksista lapsiin on tullut tutkimustietoa, lisääntyy perheisiin kohdistuva arviointi ja seulonta. Sitä mukaan kuin lapset kertovat sijaishuollon väkivallasta, sitä enemmän väkivaltaa seulotaan kodeista. Ja pahoinvointipuheet lisääntyvät.
Tutkijat saivat idean junamatkalla 1997
THL:n hankkeiden rajattomuutta, mielikuvituksellisuutta ja (heikkoa) laatua kuvastaa hyvin varhaisen puuttumisen huoliseulonnan VARPU- hankkeen kehittäneiden tutkijoiden tunnustus vuodelta 2005. THL:n (ent. Stakes) tutkija Tom Arnkil kertoi keksineensä vuonna 1997 huolimallin. Tom Arnkill kertoo olleensa tutkija Esa Erikssonin kanssa junamatkalla vuonna 1997 Raisioon. Hän oli junassa luonnostellut pankkikuitin taakse prototyypin ”subjektiivisen huolen vyöhykkeitä” koskevasta mallista.
Huoliaikakausi
Raision junamatka on muuttanut ja muuttaa suomalaista yhteiskuntaa ja lapsiperheiden elämää vuosikymmeniksi eteen päin. Tarkkailun ja kielteisen huoliseulonnan kohteena oleminen olisi hyvä aihe tutkijoille. Perheet kertovat sen olevan ahdistavaa. Nuoret äidit ja isät neuvovat toisiaan, kuinka läpäistä monenlaiset neuvolan kyselyt ja testit. Vanhemmuutta kyseenalaistava järjestelmä ei tue vanhemmuutta. Huolimalli laukaisee lähetteitä lastenpsykiatriaan. Tarkkailun kohteena oleminen johtaa itseään toteuttavaan kierteeseen, jossa etsitään vimmalla ”poikkeavuutta”.
Tästä Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä kuvanakin julkaistusta pankkikuitista alkoi maamme historian huolen aikakausi. Mm. opetushallitus lähti mukaan varhaisen puuttumisen hankkeisiin. Pahoinvointi levisi kouluihin, opettajat alkoivat joissakin kouluissa asioida kunnan sosiaalitoimiston kanssa (vrt. perusopetuslain säännös kodin ja koulun yhteistyöstä). Ilmiannot oppilaista lisääntyivät, kyttäys pääsi vauhtiin.
Professori Jeja – Pekka P Roos kiinnitti vuonna 2005 huomion huolimetodin käyttöön niin kouluissa kuin lastensuojelussakin. Hän totesi, että huolen vyöhykkeet ikään kuin tarjoavat ”oikeuden” tehdä täysin omia tulkintoja asioista: Kuinka esimerkiksi oppilas tai lastensuojelun asiakas voi lähteä kiistämään vahvemman osapuolen tunteita? Hän oli huomannut sosiaalialan opiskelijoita kouluttaessaan, että huolen vyöhykkeistö oli innostanut tavattomasti opiskelijoita. Professori oli havainnut opetustyössään, että opiskelijat olivat ilahtuneet huolityökalusta: He voivat itse luoda todellisuutta, heidän ei tarvitse yrittää selvittää sitä. Roos vaati riippumatonta selvitystä huolimetodin käytöstä.
Tapahtumilla on nolo loppu, tutkijat joutuivat julistamaan hätätilan. Huolimalli oli johtanut lapsen leimaamiseen erityisesti kouluissa. Hätätilajulistuksesta huolimatta huolimutu -virkamiestyö elää ja voi hyvin.
THL tutkimustiedon tuottajana
Lain mukaan THL: n tulee tuottaa tutkimustietoa yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi. THL ei ole tutkinut huoliseulonnan seurauksia, vaikka kielteiset seuraukset ovat havaittavissa. STM:stä ei löydy hankkeen loppuraporttia(kaan). THL on keskittynyt tutkimuksissaan lähinnä tutkimaan sosiaalityöntekijöiden laatimia kirjoituksia ja kysymään näiden mielipiteitä.
Vanhemmuuden alas ajo voimistuu – kevään 2001 tapahtumat
Olen kertonut aiemmin Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori J P Roosin keväällä 2001 järjestämästä luentosarjasta Lastensuojelu ja ihmisoikeudet. Tämän seminaarin anti löytyy internetistä nimellä Huostaanottokirja. Olin puhumassa tässä seminaarissa.
Edellisenä vuonna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta oli tullut viranomaisille ikävää postia. Suomi sai moitteet siitä, että vastasyntynyt vauva oli viety suoraan synnytyssalista sijoitukseen. Tapaus oli törkeälaatuinen, mutta STM:n virkamies Pia-Liisa Heiliö totesi Helsingin Sanomien toimittajalle 29.4.2000:
”Kyllä tämä on hämmentävä päätös”
Valtio pyysi, että asia käsitellään ihmisoikeustuomioistuimen suuressa jaostossa. Asia käsiteltiin suullisessa käsittelyssä, jossa oli mukana mm. Anu Suomela ja tietysti myös Pia-Liisa Heiliö. Seuraavana vuonna 2001 Suomi tuomittiin korvauksiin, jotka aiheutuivat ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan rikkomisesta. Nämä rikkomukset koskivat vastasyntyneen lapsen kiireellistä huostaanottoa synnytyssairaalasta ja perheen jälleenyhdistämisen velvoitteen laiminlyöntiä.
Suomen valtio ei pyytänyt perheeltä anteeksi. Näyttää siltä, ettei sellainen hyviin käytöstapoihin kuuluva asia tapahdu koskaan ruohonjuuritason lastensuojelutyössäkään, olipa sitten toimittu kuinka törkeästi tahansa.
Hyökkäykset vanhemmuutta vastaan voimistuvat
Päivi Sinkon suulla kevään 2001 seminaarissa hyökättiin lastensuojelun epäkohtia esille nostaneita vastaan. Minutkin nimettiin ”lastensuojelun kriitikoksi”. Tässä otteita Sinkon esitelmästä (löytyy Huostaanottokirjasta):
”Lapsinäkökulman lastensuojelun kriitikot ovat yleensä valmiit sivuuttamaan kevyesti – ylipäänsä lapsi kokevana ja tuntevana yksilönä, todellisena subjektina (ja oikeuksien haltijana) ei liene heistä erityisen kiinnostava eikä tärkeä. Tämä pohjannee paitsi perinteiseen lapsikäsitykseen ja uskomuksiin lapsuudesta, myös näkemykseen siitä, että lapsi kuuluu aina juuri siihen perheeseen mihin hän on syntynyt, hän kuuluu vanhemmilleen. Päätöksiä lapsen asioista tekevät vanhemmat, ei lapsi itse saati viranomaiset. Biologisen vanhemmuuden uskotaan automaattisesti synnyttävän hyvää psykologista vanhemmuutta.”
”Kriitikoiden tapa puhua perheestä osoittaa, että he elävät patriarkaalisessa, konservatiivisessa ja jopa myyttisessä ajatusmaailmassa suhteessa perheeseen ja lapsen oikeuksiin. Heitä eivät kiinnosta perheen kätketyt valtarakenteet ja epätasa-arvo sukupuolten tai sukupolvien välillä, perheen sukupuolinen ja sukupolvinen järjestys. Kun monien on vaikea ylipäänsä määritellä perhettä (ks. esim. Rajavaara –92, Isätoimikunnan mietintö 1999; Nieminen -99, Varilo ym. –99, Ritala-Koskinen –01), on perhe heille selkeä ja selvärajainen.”
”Kulttuurisesti on olemassa vahva halu uskoa siihen, että oma perhe on lapselle aina paras paikka. Tämä usko, myytti perheen hyvyydestä on niin voimakas, että se estää ihmisiä näkemästä ja kuulemasta lasten huonoa kohtelua – edes silloin kun se tapahtuu omien silmien alla. Kyseessä on ns. optimismin sääntö, joka perustuu siihen yleiseen olettamukseen, että vanhemmat rakastavat lastaan ja pyrkivät aina tekemään lapselleen hyvää.”
”Paitsi että lastensuojelun kriitikot idealisoivat perheen, he myös tarkastelevat sitä pelkästään aikuisnäkökulmasta. Lapsen näkemys perheestään on tutkimusten mukaan yllättävänkin erilainen kuin aikuisen.”
Näin jälkikäteen asiaa arvioiden tuossa seminaarissa sosiaalialan tutkijana Helsingin yliopistossa toimineen Päivi Sinkon suulla julistettiin ”sotatila” perheitä kohtaan alkaneeksi. Keväällä 2001 seminaarin aikaan hän on ollut yliopistolla suunnittelijana.
Päivi Sinko kysyy: Mikä merkitys laeilla on?
Vanhemmuuden alasajopuheiden lisäksi Päivi Sinko on pyrkinyt väheksymään lakien merkitystä lastensuojelutyössä. Vaikka julkinen valta perustuu lakien noudattamiseen, on Sinko kyseenalaistanut tätä perustuslakiin kirjattua säännöstä. Juridisoitumispuheet tietysti omalta osaltaan tukevat lastensuojelun rakenteiden vääristymää, jossa virkamies vapauttaa itsensä myös perus- ja ihmisoikeusvelvoitteista ja vanhemmuuden kunnioittamisesta.
Päivi Sinko teki lisensiaattityönsä vuonna 2004 aiheesta Laki ja lastensuojelu – Juridisoituvat käytännöt sosiaalityön arjessa ja asiantuntijuuden määrittelyssä. Työ on tehty Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen lapsi- ja nuorisososiaalityössä. Laki ja lastensuojelu oppikirjan takakannessa kysytään: Mikä merkitys laeilla siis on arjen sosiaalityössä? Ja mikä tila juridisoituvassa sosiaalityössä jää herkkyydelle, sosiaaliselle kokemukselle ja luovalle oivaltamiselle?
Sosiaalityöntekijät käyttävät julkista valtaa ja työssä liikutaan perus- ja ihmisoikeusherkällä alueella. Työ ei voi perustua luovalle oivaltamiselle tai herkkyydelle.
Sairastunut järjestelmä palkitsee
Kaikki Espoon lastensuojelun vakavat, pitkäaikaiset ja syvät rakenteelliset ongelmat tuntevat saattavat kummeksua, että Päivi Sinko palkittiin vuonna 2018. Sosiaalityöntekijä Päivi Sinko Espoon lastensuojelun sijaishuollon sosiaalityöstä sai vuoden käytännönopettaja maininnan. Vuoden käytännönopetuksen työyhteisössä tehdään eettisesti korkeatasoista lastensuojelua uutisoitiin palkinto Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskuksen sivustolla vuonna 2018.
Päivi Sinko on sittemmin ollut mukana useissa lastensuojelun hankkeissa.
Perhe on yhteiskunnan perusryhmä
Minut on 20 vuotta sitten nimetty perheen hyvyyteen, myytteihin, uskovaksi kriitikoksi. Yli 25 vuoden aikana kertyneiden silminnäkijähavaintojen perusteella haluan ehdottomasti edelleenkin pitää äitejä, isiä, isovanhempia ja lapsen läheisiä lapselle ensisijaisina ihmisinä. Äiti on äiti eikä mikään syntymävanhempi. Isä on isä eikä mikään syntymäisä. Perhe on perhe eikä mikään syntymäperhe. Tämä ei ole myytti eikä uskomus, vaan täysin selvä asia. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus omiin juuriinsa, mutta myös lapsen läheisillä tulee olla oikeus saada tuntea sukunsa lapsi.
Lastensuojelu on unohtanut lasten hyvinvoinnin kannalta tärkeän periaatteen. Lapsen oikeuksien yleissopimus velvoittaa kaikkia viranomaisia. Sen sanoma on selkeä, koska lapsen hyvinvointi syntyy vanhempien (ei siis sijaisvanhempien) tukemisella:
Perheellä, joka on yhteiskunnan perusryhmä ja sen kaikkien jäsenten ja erityisesti lasten hyvinvoinnin ja kasvun luonnollinen ympäristö, on oikeus saada tarvittavaa suojelua ja apua niin että se pystyy täydellisesti hoitamaan velvollisuutensa yhteiskunnassa.
Lastensuojelujärjestöjen aatemaailmalle rakennettu keinotekoinen ja sijaishuollon etua ajava malli tuottaa pahoinvointia. Sairastunut järjestelmä sairastuttaa. Lastensuojelu, joka ei kykene näkemään lapsen isovanhempia tärkeinä ihmisinä lapsen elämässä eikä tunnusta lapsen koti-ikävää, ei voi jatkaa toimintaansa. Lastensuojelu, joka ei näe toimintansa mittavia vaurioita, on aikansa elänyt. Sellaisella toiminnalla ei ole sijaa nyky-yhteiskunnassa. Tänäkin jouluna kymmenet tuhannet – sadat tuhannet – lastensuojelun vammauttamat ihmiset käyvät joulupöytään, josta puuttuu sijaishuoltoon kadonnut tai sijaishuollon tuhoama lapsi.
Miltei kaikki hoitamani huostaanottotapaukset ovat olleet täysin tarpeettomia, lasta, vanhempia ja läheisiä vahingoittavia traumaattisia toimenpiteitä. Mikäli olisi toimittu lain mukaan ja perhe-elämää kunnioittaen, lievimmän riittävän periaatteen mukaisesti lapsen tilanne olisi ollut järjestettävissä asianmukaisin tukitoimin ja palveluin. Kiireellistä sijoitusta, yhtäkkistä ja arvaamatonta lapsen elämän järkyttävää interventiota käytetään tällä hetkellä lapsimateriaalin hankintaan lastensuojelun palveluntuottajille joko sijaishuoltoon tai avohuollon markkinoille.
Suuri hiljaisuus
K & T -tapauksen jälkeen julkisuudessa käytiin pitkään vilkasta keskustelua lastensuojelusta ja perheen asemasta. Varhaisen puuttumisen huolimallin aiheuttamista ongelmista keskusteltiin. Professori JP Roos toi esille, että koko huostaanottojärjestelmä ja sen tarpeellisuus nyky-yhteiskunnassa tulee selvittää. Sen sijaan, että lastensuojelutyön työkäytäntöihin ja virkamiesten laiminlyönteihin ja väärinkäytöksiin olisi puututtu ja perheiden oikeusturvaa olisi ryhdytty parantamaan, sosiaaliala tiivisti lastenpsykiatrian avulla rintamansa.
Helsingin Sanomat julkaisi 2000 luvun alussa monipuolisesti lastensuojelun laatua koskevia mielipidekirjoituksia. Sitten tuli hiljaisuus.
Liitän tähän mielipidekirjoituksen, joka julkaistiin HS:ssä vuonna 2010 varhaisen puuttumisen huoliseulonnan haittojen tultua näkyviksi. Tämä taitaakin olla viimeinen julkaistu kirjoitus ko. lehdessä.
Mielipide 14.9.2010
Lapsesta on tullut tarkkailun kohde päiväkodissa, koulussa ja terveydenhoidossa
”Varhainen puuttuminen on epäonnistunut: lapset eivät ole saaneet sellaista tukea elämälleen, joka olisi mahdollistanut oman paikan löytämisen yhteiskunnassa.”
Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen tulisi tuntea syvää huolta suunnitteilla olevista lasten ja nuorten valvonnan keinoista. Varhaiseen puuttumiseen pitäisi saada uusi keino tunnistamaan ongelmalapsi. Kahden viranomaisen huolestuminen johtaisi ”hälytykseen” (HS Kotimaa 11.9.).
Ennen kuin suunnittelijoiden annetaan jatkaa nuorison tasapainoisen kehityksen vaarantamista, pitäisi pohtia, mistä varhaisessa puuttumisessa on kyse. 2000-luvulta on kertynyt riittävästi näyttöä siitä, että sillä on aikaansaatu lastenkotiyrittäjien liiketoiminnan kukoistus, ei tukea lapsille.
KANNATTAISI pohtia myös asenteita. Ovatko lapset todella niin pahatapaisia, että tällainen ilmiantojärjestelmä on syytä ottaa käyttöön? Onko ylipäänsä valvonta ja pakkokeinot oikea tapa kasvattaa nuoria?
Viimeisen kymmenen vuoden ajan maamme kuntiin on ajettu varhaisen puuttumisen Huoli puheeksi -koulutusta. Vuoden 2008 alusta voimaan tullut lastensuojelulaki pohjaa tälle ajatukselle. Puuttuminen kyseenalaistaa vanhempien kasvatuskyvyn ja perustelee näin kasvatusvallan siirtoa viranomaiselle.
Sen tarkoituksena kerrotaan olevan ongelmien varhainen havaitseminen ja avun antaminen, mutta käytäntö on osoittanut, että Huoli puheeksi -menetelmän työtavat keskittyvät yksinomaan tyypittelemään ja leimaamaan lapsia.
LAPSESTA on tullut tarkkailun kohde päivähoidossa, terveydenhoidossa ja koulussa. Huoli-työntekijät seulovat lapsia huoliluokkiin subjektiivisten havaintojensa perusteella. Kunnissamme tehdään huolikartoituksia, ja Stakes on vuosina 2001-2002 huolikartoittanut noin 30000 lasta. Huoliluokittelun kehitelleet tutkijatkin ovat ilmaisseet hätähuutonsa lasten leimaamista vastaan.
Suunnitelmat ovat ristiriidassa uusimpien tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan huostaan otetut lapset ovat syrjäytyneitä. Teini-iässä laitoshoitoon sijoitetuista pojista neljäsosa oli 23-24-vuotiaana joko työttömänä tai eläkkeellä. Varhainen puuttuminen on epäonnistunut: lapset eivät ole saaneet sellaista tukea elämälleen, joka olisi mahdollistanut oman paikan löytämisen yhteiskunnassa.
Lapsiperheitä tukevia peruspalveluja on ajettu alas, ja lastensuojelun niin sanotun avohuollon tukitoimia ei ole olemassa. Valvonnan keinoja kehitetään, mutta auttamisen keinoja ei. Huolen oikeaksi todisteluun on kehitelty kirjava joukko erilaisia keinoja, joilla maailman terveimmistä suomalaisvauvoista saadaan puristetuksi sairaita koululaisia.
Lapsesta etsitään jo pienestä pitäen kiintymyksen ja vuorovaikutuksen häiriöitä, psykiatrista diagnoosia, häntä juoksutetaan perheneuvolassa, lastenpsykiatrilla, häneen kohdistetaan kiinnipitoa, eristämistä, uhkailua, alistamista ja pakkoa. Moniammatilliset tiimit kokoontuvat hänen asioissaan. Ei ole osoitettu, että näistä keinoista olisi mitään hyötyä lapselle, päinvastoin usein vain haittaa.
Sen sijaan pieni ja rauhallinen päivähoitoryhmä ja koululuokka, hyvät harrastukset ja ennen kaikkea kannustava ja myönteinen, vanhempien kanssa yhteistyössä toimiva opettaja ovat monen lapsen pelastus.
PÄÄTTÄJÄT elävät harhassa, että apu lapselle löytyisi lastensuojelun työntekijän käsistä. Lastensuojelun apu on lapsen ottaminen pois kodistaan. Kuvitelman myötä tässä ihmiskokeessa liian monen lapsen elämä on mennyt pilalle, ja hän on joutunut sijaishuollossa oloihin, joista hänet pitäisi huostaanottaa.
Ei suinkaan ole kyse siitä, että lapsi saa apua liian myöhään tai aikaisin. Kyse on siitä, ettei ylipäänsä auttamisen taitoa ole olemassa.
Huolirekisteri tuottaa ja muodostaa niin sanottuja vääriä positiivisia löydöksiä, jotka ovat vakava oikeusturvaongelma lapselle ja perheelle. Sen ainoaksi anniksi jää yhä uusien lasten huostaanotto ja lastenkotien liiketoiminnan kasvutavoitteiden lisääminen.
Leeni Ikonen
Kirjoittaja on varatuomari ja toimii lastensuojeluasioihin erikoistuneena lakimiehenä.